Location: Helsinki, Espresso House
Tulin tänään Helsinkiin hotelliin yöksi, ihan yksin. Ja käytän ajan hyödyksi tottakai, eli tulin kahvilaan! Vein tavarat äsken hotellihuoneeseen ja nyt nautin Espresso Housen suodatinkahvia kauramaidolla. Ja katselen ohikulkevia ihmisiä, autoja ja ratikoita. Ehkä myös lentokoneita, yksisarvisia ja pieniä vihreitä miehiä. Riippuen siitä, mitä tämä kahvi sisältää.
Olen kirjoittanut ihan laittoman paljon postauksia juurikin tästä kahvilasta, varmaan samalta tuoliltakin. Mutta minkä sille voi, tämä kun on niin täydellisellä paikalla. Ihmisiä kulkee ohi ihan jatkuvasti ja kokoajan tapahtuu jotain. Ainoa miinus tässä on se, että ikkunan edessä olevat tuolit on selkänojattomia. Haluaisin löhötä samalla, kun kirjoittelen. Nyt jokaisen lauseen välissä, mitä ajattelen, on ”suorista selkä”.
Siis täällä on näin maanantaina iltapäivällä enemmän ihmisiä, kuin pienemmällä paikkakunnalla viikonloppuisin. Ihanaa kyllä näiden vuosien jälkeen nähdä, kun ihmiset oikeasti tapaa toisiaan ja keskustelee. Itsehän tuijotan puhelinta, enkä edes katso muita päin. Paitsi sinne ulos.
Tykkään kyllä olla sosiaalinen ja kävisin mielelläni enemmänkin kahvilla kavereiden kanssa, mutta onhan tämä blogin kirjoittaminen nyt kivaa. Ehkä muutenkin näin vanhemmiten on alkanut enemmän kaipaamaan sitä omaa aikaa, ihan yksin. Tai en tiedä vaikuttaako ikä siihen, vai se, että vajaa 4-vuotias tarvitsee vanhempiansa 24/7.
Tämä hotellissa yöpyminen aiheuttaa kyllä suurta stressiä! Jos on siis vain yhden yön. Tekisi mieli mennä, olla, pyöriä, jahdata karhuja ja irrottaa mukulakiviä. Mutta stressaan, kun tiedän, että en ehdi tekemään näitä kaikkia. Ja sitten pitäisi päättää, että mitä näistä oikeasti haluan ehtiä tekemään. Ja sitten jos haluaisin ehtiä vaikka käymään Katajanokalla ja Kalliossa, niin entä jos just sillä hetkellä tekeekin mieli maata hotellihuoneen sängyllä? Kumpi niistä on oikeasti se, mitä haluan tehdä?
Siksi AINA pitäisi mennä hotelliin vähintään kahdeksi yöksi. Ensimmäisen päivän voi kuluttaa kahvin juomiseen ja lepäämiseen (koska lepääminenhän on helppoa monen kahvikupin jälkeen), seuraavana päivänä voi lähteä haahuilemaan ympäri Helsinkiä. Kahvia tosin tarvitaan silloinkin.
Siis pääsisinhän minä nyt Helsinkiin koska vaan junalla, usein käynkin, että ei tämä mikään Once In A Lifetime -kokemus ole. Mutta hotellissa yksin, se on aikamoinen harvinaisuus.
Tulin siihen tulokseen, että täytynee ostaa korkeavyötäröisemmät farkut. Matalammat painaa ärsyttävästi, kun turvottaa. Eikä oikeastaan kiinnosta miettiä syytä turvotukselle, haluan vain mukavammat farkut silloin. Mutta kuten TÄSSÄ postauksessa kerroin, en voi ostaa uusia vaatteita itselleni. Tai voin, mutta ei siinä ole mitään järkeä.
Siis vitsit, miten ihmisiä on erinäköisiä! Ja kokoisia, pituisia, kaikkea. Jotenkin kun katsoo kokoajan ohikulkevia, erinäköisiä ihmisiä, niin tuntuu ihan hassulta. Hassulta siis siksi, että joku niistä on varmasti ahdistunut jostain sen hetkisestä finnistä, toista ahdistaa vaikkapa se turvotus, kolmannella on omasta mielestään ruma takki, neljäs miettii katkenneita kynsiään. Eihän ne ihmiset, niin kuin en minäkään, ole kuin pieni piste kartalla! Siis oikeasti PIENI. Ja jos koittaisi laittaa vielä sen finnin sinne kartalle, niin se olisi jo mahdotonta.
Saahan näistä asioista murehtia, en minä sitä tarkoita. Mutta miettikää, kuinka PIENIÄ murheita ihmisillä oikeasti voi olla. Kirjaimellisesti. Kun ei näy edes kartalla.
Meni vähän syvällisemmäksi, kuin mihin on totuttu. Ensi kerralla varmaan sitten taas puhutaan perunoista ja koulurepuista.
xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina
Seuraa myös:
Instagramissa @ kaupunkikahvilla
Facebookissa Kaupunkikahvilla
