Kategoria: Yleinen

Location: Hyvinkää

Tänään tulin kahvilaan, missä tiesin olevan isot ikkunat. Ne ei ole suunnattu kadulle, vaan kauppakeskuksen käytävälle/ruokakauppaan. Tänään päästäänkin siis katselemaan ihmisten ostoksia! Okei, ei täältä niin hyvin sinne näy, että näkisin ostaako joku kaljaa vai maitoa. Mutta ostaako joku veneen perämoottorin vai itse veneen, sen pystyn kertomaan.

Otin tällä kertaa kahvin, missä oli ainakin kermavaahtoa ja sen päällä keksinmuruja. Nimi oli joku englanninkielinen, joten mennään vaan keksikahvilla. Cookie siinä nimessä varmaan ainakin oli. Oon muuten miettinyt, että miksi aina kahvien nimet pitää olla englanniksi. Siis onhan se toki hienomman kuulosta. Mutta siis haluaisin vaan tietää, että kuinka monelta on jäänyt joku tilaamatta, koska ei ole osannut ja sen myötä edes uskaltanut tilata sitä. ”Ottaisin yhden cookie cinnamon vanilla hazelnut with extra chocolate -laten”. Kai ne ymmärtäisi myös, jos tilaisi suomeksi. ”Yks tommonen monsterikahvi, kiitos”.

Mistähän johtuu, että tunnen itseni ihan stalkkeriksi, kun tuijotan hervottoman kokoisesta ikkunasta ”ulos”. Tai sehän siinä varmaan onkin, kun en tuijota ulos. Tuijotan ihmisten kävelyä sisällä ja kaupassa. Kieltämättä aika creepyä. Eli siis jatketaan tuijottamista.

Haluaisin tietää, että mitä on liikkunut sen siivoojan päässä, joka on vaihtanut viimeksi roskikset. Ne kassojen pakkauspäässä olevat. Tai kaikki muut onkin ihan hyvin, mutta sitten on tämä yksi. Jos normaalisti pussi on siinä roskiksen sisällä, niin tässä se roskis on sen pussin sisällä. Joko tämä on sellainen juttu mistä itselläni ei ole hajuakaan, tai sitten siivooja on oikeasti ollut jossain ihan muissa maailmoissa roskista vaihtaessaan.

Ääk, mulla on leukalihakset ihan jumissa. Tai ei se mikään ääk-aihe ole, ne on ollut jumissa jo monta vuotta. Ääk tulee lähinnä siitä, että tajusin äsken näyttäväni todella oudolta stalkkerilta. Sen lisäksi, että tuijottelen siitä jätti-ikkunasta ihmisiä, niin pidin suuta auki ja hieroin molemmilla käsillä leukalihaksiani. Jep, voitte vaan kuvitella sen näyn. Ja jos ette, niin käykää peilin edessä kokeilemassa ja katsomassa. Kahvilassa pitäisi olla vain yksisuuntaiset ikkunat. Kuulostaa ihan joltain Harry Potter tai Narnia -meiningiltä, mutta tiedätte mitä tarkoitan. Sanasto ei ole ihan hallussa, en siis todellakaan tiedä miksi niitä yksisuuntaisia ikkunoita pitäisi kutsua.

Hassusti ihminen aina olettaa asioita. Nytkin kaupan ulkopuolella seisoo perhe, mihin kuuluu isä, äiti ja kaksi lasta. Ensinäkin, en mä tiedä onko se edes perhe vai äskettäin tavanneet tyypit, mutta oletan että perhe se on.  Ne on jo käynyt kaupassa, mutta odottaa selkeästi vielä jotain. Ensimmäinen kysymys on, että KETÄ ne oikein odottaa? Niillähän on perhe jo kasassa. Kaksi lasta ja vanhemmat. En usko, että niiden kultaistanoutajaa tarvitsee kaupasta odotella ja farmarivolvokaan tuskin on vessassa. Ehkä ne odottaa siinä niiden omakotitalon valmistumista.

No, lopulta selvisi, että ilmeisesti lasten mummoa vain odotettiin apteekista. Oletukset on jänniä. Koko tämä jengihän voisi olla vaikka vain kavereita keskenään, tai ehkä ne oli ostamassa kaikki samaan aikaan samaa pääsiäismunaa kaupasta, tappeli sen takia ja nyt odotellaan poliisia? Mistä minä voin tietää. Oletan vain.

Kassalla on joku neljän hengen porukka, aika nuorilta vaikuttaa. Ei mulla niistä sen kummempaa sanottavaa ole, kuin että näyttäisi olevan lompakko hukassa maksajalla. Hetken kun hän siinä sitä etsi eikä löytynyt, niin muidenkin kassien kaiveluista päätellen se tosiaan oli lompakko, mikä oli kadoksissa. En loppuun asti seurannut tätä episodia, mutta eiköhän ne saanut ostoksensa maksettua. Tästä tapahtumasta on jo hetki, mutta voisin ensi kerralla kyllä tarkistaa, että onko ne vielä siellä. Ehkä jopa tarjoutua maksamaan.

Jollain henkilöllä on käynyt klassiset. ”Käyn ostamassa vaan äkkiä maitoa ja leipää”. Sitten ostosten maksamisen jälkeen tulee se fiilis. ”Mihin hittoon mä nämä ostokset laitan?!” En tiedä millä tämä henkilö oli liikenteessä, mutta toivottavasti ei ainakaan pyörällä. Hänellä repusta tursusi leipäpussi ja pelkäsin koko sen ajan, kun hän oli näköetäisyydellä, että se pussi tippuu. Kädessään hän kantoi vichyn 24-packia ja kasaa jogurtteja.

Ruokakauppojen vedettävät ostoskorit on kyllä niin huijausta. Tai huijausta on ainakin se osa, jos niitä mainostetaan, että ne helpottaa kauppareissuja. Okei, helpottaahan ne ostosten keräämistä. Ei tarvitse sitä muutamaa sataa metriä kävellä kaupassa painavan ostoskorin kanssa, kun voi vaan vetää perässä ja lapata painavia tavaroita kyytiin. Mutta entäs sitten ne neljä kilometriä, mikä pitäisi kantaa ne ostoskassit kotiin? Sinne vedettävään koriin siis tosiaankin mahtuu paljon tavaraa, vaikka ei uskoisikaan, koska se on vaan kori. Joo, kyllähän kärrytkin helpottaa ja niiden kanssa voi käydä sama juttu. Mutta ei kukaan kävellen kaupassa oleva ota itselleen kärryjä, koska tietää/luulee tietävänsä ostavan vain vähän. No, oli niin tai näin, käytän jatkossakin vedettäviä koreja. Ne on kyllä käteviä.

Muistatko leffan, missä seikkailee minionit? Ne keltaiset pikkutamponit? Niillä oli se niiden johtaja, Gru. Näin Grun tänään. Se seisoi kaupan kassajonossa. Ihan yhtäkkiä hän veti mustat hanskat taskustaan ja laittoi ne käteensä. Hän alkoi hieroa käsiään yhteen, suunnitellen selkeästi jotain isompaa. Voihan olla, että hänellä oli vain kylmä, mutta olisi nyt edes vaikka tärissyt samalla. Se kun olisi varmasti ollut järkevämmän näköistä. Tai ehkä hän vain desinfioi ne hanskat. Samalla tyylillä ihmiset hieroo käsiään yhteen, kun tulee kauppaan sisälle ja ottaa desinfiointiainetta. Hän vain teki sitä hanskat kädessä ja ilman desinfiointiainetta.

On olemassa ihmisiä, jotka on käsistään käteviä. Neuloo, virkkaa, tekee puutöitä yms. Sitten on niitä, ketkä on päästään käteviä. Kuinka fiksua onkaan, jos on tullut pyörällä, niin pitää sitä pyöräilykypärää myös kaupassa päässä? Syitä tähän kätevyyteen on monia. Molemmat kädet on vapaina, voi törmäillä rauhassa kattoon ja seiniin, voi leikkiä härkää ja pääsee jonossa ensimmäiseksi, voi seistä päällään ilman että se sattuu, voi ajatella maailman tärkeimpiä asioita, eikä ajatukset pääse karkaamaan, voi kokeilla, ilman että se sattuu, pystyykö päällä tyhjentämään lattialle koko juomahyllyn. Näitähän riittää. Oikeastaan voisinkin seuraavan kerran laittaa kypärän päähän, kun menen kauppaan. Kuljen kyllä autolla tai kävellen, mutta kuten äskeisestä erimerkistä huomasi, ei se kypärä ihan turha kapistus ole.

Vau. Joku osti jättipuun. Tai joku iso kasvi se varmaan oli. Sehän nyt olisikin, kun ruokakaupasta saisi 30 metriä korkeita mäntyjä. Mutta siis kuinka sympaattista! Se puu oli suojattu, lumelta ja kylmältä varmaan. Sillä (oikeasti varmaan 100cm korkea) oli latvaan solmittu hedelmäpussi! Ei se ehkä ihan koko puuta nyt suojaa, mutta parempi se kun ei mitään. Tai en mä kyllä tossa tapauksessa tiedä. Ei kuulosta kovin tehokkaalta. Ei kaiken tarvitsekaan olla tehokasta. Suomalaiset on ihan liian tehokkaita. Kasvilla oli hyvä olla sen hedelmäpussihatussaan, antaa sen olla.

Löysin mun sielunystävän. Tai näin sen ikkunan läpi. Kaikkensa antaneena kauppareissulle, pitää palkita itsensä. Ja mikäs sen parempi tapa, kun smoothiebaari. Ei sillä niin väliä, että viekö kotiin kassin pohjalle sulaneet jäätelöt ja pilaantuneet jauhelihat, kunhan sen reissun jälkeen saa kylmän smoothien. Kuulostaa kyllä siltä, että kauppareissussa ei ollut kovin paljon järkeä, jos ruokia ei voi enää käyttää kun ne kotiin asti saapuu, mutta se oli sen arvoista. Oikeastaan voisi aina sanoa lähtevänsä smoothielle, vaikka menee todellisuudessa ensin ruokakauppaan. Saa jo heti alkuunsa ajatukset positiivisemmaksi ja kauppareissu on varmasti mukavampi! Tai ehkä vaan menee pelkästään smoothielle ja jättää ruokaostokset tekemättä. No, joko saan sen Vuoden Positiivisin ja Maailmaamullistavinhenkilö tittelin?

Oho, jollain ei kyllä ole rahasta kiinni nämä kauppareissut. Osti kaksi kassillista ruokaa. Eikä siinä, se on vielä ihan normaalia jopa yhden hengen talouteen. Mutta hän ostin NELJÄ muovipussia! Ja syy tähän oli se, että maksamisen ja pakkaamisen jälkeen, hän meni vähän syrjempään ja laittoi siis kaksi muovipussia päällekkäin. Kätevää kyllä, että ei purkaudu kassit kesken matkan. Mutta oon kyllä kuullut, että kaksi päällekkäin ei välttämättä ole kuitenkaan kovin hyvä idea. Jotain niiden hinkkautumisesta yhteen ja sen takia rikki menemisestä…

Tiedätkö, kun välillä sitä uppoutuu ihan hassuihin ajatuksiin. Sitten kun sieltä pääsee pois, niin miettii vaan että ”mitähän mä just äsken ajattelin?!”. Äsken oli ajatuksissa mm. vaatteet. Mieti, että kaikki ihmiset ketkä me nähdään kadulla tai kaupassa, niin pitää vaatteita, mitkä on todennäköisesti ostettu tai saatu jostain. Ei ole vaatteita, mitkä vaan yhtäkkiä olisi sun päällä kun heräät tai kesken kokouksen vaihtuvia alusvaatteita. Jep, tämmösiä mä välillä mietin. Ja aina kun herään näistä ajatuksista, niin toivon että olisin jonkun kanssa, jolle voisin heti kertoa näistä. Kertomisen jälkeen olisin varmasti taas yksin, mutta ainakin olisin saanut jakaa hienon hetken. Siskoni kertomana, yleisin tapa aloittaa lause mun suusta, on ”Ootko muuten koskaan miettinyt, että…” Ehkä näiden ajatusten takia tämä blogi on oikea kanava mulle. Jokainen voi itse päättää, kuinka paljon pystyy sisäistää tätä lähes Stephen Hawking -tasoista settiä.

Siis en kyllä kestä. Joku pieni tyttö veti kunnon tanssishown keskellä käytävää. Koreografia ei ollut välttämättä ihan täysin hiottu ja varmaan aika lailla veti fiilispohjalta, mutta viihdyttävää se oli! Tiedätkö sellaiset neljävuotiaat, kun vetää tanssishowta. Vähän jotain stepin, valssin ja breakdancen sekoitusta. Eniten tykkäsin silti tämän tanssijan vanhemmista. Ne hymyili ja vähän ujosti tanssahteli mukana, eikä missään nimessä kieltänyt lasta esiintymästä. Jos mulla olisi ollut ruusuja, olisin vienyt ne näille vanhemmille. Harmi, kun en usein kanna ruusuja mukana. En ole oikeastaan varmaan ikinä ostanut ruusuja. Kerran, kun olin ruokakaupan kassalla töissä, sain ruusun. Joku noissa kukissa on, että ne pyörtyy mut nähdessään. Ja harvemmin siitä sitten edes tokenee. En anna ajatusta sille, että tappaisin ne, joten kyllä, ne pyörtyy ikuisesti.

Lapset on myös siitä ihania, että ne tuijottaa jos haluaa. Ne ei mieti, että tuijottaako joku takaisin, tai että mitä joku miettii kun ne tuijottaa. Ne vaan tuijottaa. Ne myös irvistää jos haluaa. Tiedättekö niitä autokärryjä, mihin saa lapsen istumaan? Sieltä nyt tuijottaa joku pieni ihminen ja itseasiassa mun tekisi mieli irvistää sille. Ihan hyväntahtoisesti. Mutta irvistäpä nyt tässä, edes hyväntahtoisesti, kun olet suuressa näyteikkunassa itse. Voi olla että muutama muukin näkee sen, enkä ota sitä riskiä, että joku tulee keskeyttämään mun kahvihetken kyselemällä irvistyksistä. Irvistämisestä tuli mieleen viime kesän tivoli. Jos jostain voi aikuinen ihminen mennä hämilleen, niin siitä, että joku tuntematon lapsi, arviolta 7-vuotias, näyttää sulle kieltä karusellista. Rehellisyyden nimissä nyt täytyy sanoa, että en kyllä muista, että näytinkö kieltä takaisin, vai jäinkö pitämään suuta auki niin kuin Nooa piti arkkiaan eläimille. Mutta oli se kummin vain, niin pyydystääkö seitsemänvuotiaat kärpäsiä kielellään, vai näyttikö se mulle ihan tosissaan kieltä?

Kiitos kauppareissuseurasta! Oli sen verran hauskaa, että voitaisiin ottaa joskus uudestaan! Vai mitä sanot?

xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla