En mä sähellä, teen vain asioita liian nopeasti

Mieheni tuijotti tätä tapahtumaa hetken ja totesi, että ”Joo. Mä lähden nyt töihin”. Hän tietää, että osaan sählätä, mutta aina jaksan yllättää. Välillä jopa itseni.

Aikamoinen tuuli ulkona. Kahvilan ovikin aukeilee itsekseen. Tai sitten maahiset on kanta-asiakkaita ja niitä vilisee täällä enemmän kuin näenkään.

Onpa ihanan hiljainen kahvila Espresso Houseksi. Yleensä ne on aina ihan täynnä ihmisiä, ehkä välillä jopa liikaakin. Olen varmaan hyvään aikaan liikenteessä, aamupäivästä ennen lounasaikaa. Mutta juuri tällä hetkellä tämä hiljaisuus vähän häiritsee.

Mulla on nimittäin hikka. Ja koska täällä on muutama henkilö tietokoneineen, häiritsen hikallani varmasti niiden työskentelyä. Ellei he ole juuri jumissa töiden kanssa ja hikallani rytmitän hommaa eteenpäin. Tai jotain. Hikka per sana. Johan siinä alkaa gradu olemaan äkkiä valmis.

Istun sellaisella penkillä, missä ei ylety jalat pohjaan. Eikun maahan. Vähänkö olisi kiva sellainen kahvila, missä lillut altaassa ja siemailet kahvia!

Siinä ei kyllä puhelimeen, eikä varsinkaan paperille, kirjoitettaisi muistiinpanoja. Saati tehtäisi töitä tietokoneella. Ellei allas supistu kylkiluiden kohdalta niin, että sieltä ei voi roiskua vettä yhtään. Kuinkahan ryppyiseksi siinä ehtisi muuttua, jos kirjoittaisin blogia 2 tuntia?

Ja taas voi miettiä, että miksi googlen haetuin lause on “Kuinka ryppyiseksi ihminen voi muuttua?”

Mutta jalkojen ylettymisestä. Ei ylety maahan. Ei muuta tähän aiheeseen.

Mulla on jotenkin todella inspiroitunut ja innostunut fiilis tällä hetkellä! En oikein edes tiedä, että mistä ja miten, mutta on vaan. Tekisi mieli tehdä jotain ihan älyttömästi ja kunnon draivilla, mutta en tiedä mitä tekisin. Menee nyt kyllä inspiraatiot ihan hukkaan, hitto vie!

Ääk. Aloin ajattelemaan, että mitenhän tämä penkki on tässä seinässä kiinni, että voiko se räsähtää yhtäkkiä alas. Tällaista jännitystä haen elämääni. Ja minun tuurilla, jos penkki räsähtäisi, alkaisi kunnon tapahtumasarja.

Samalla huitaisisin kahvini lattialle, joku liukastuisi siihen lattialla olevaan kahviin, seuraava kompastuisi kahviin kompastuneeseen henkilöön ja lopulta kahvilan ohi kävelevä turistiryhmä luulisi, että tämä on jokin suomalainen tapa lounasaikaan ja hyppäisi mahalteen samaan kasaan. Toivottavasti ne maahiset ei ole siellä alimmaisena. Ja toivotaan, että tämä penkki pysyy visusti seinässä kiinni.

Vaikka toisaalta. Tässä voisi käydä hyvinkin. Tuon tapahtumasarjan aikana kahvilassa olisi sopivasti valokuvaaja, joka näkisi tässä kasassa taidetta. Seuraava näyttely Kiasmassa olisi siis Niilo Pekanpojan “Kasa kahvilassa”. Näyttely sisältää yhden taulun.

Yhden kerran (vain yhden!) sähelsin kotona. Meillä on halkaisijaltaan yli metrin oleva pyöreä ruokapöytä. Pöytä oli täysin tyhjä, lukuun ottamatta puhelinta ja täyttä maitolasia. Ne oli kuitenkin täysin eripäissä pöytää. Nostin puhelimeni, mutta jotenkin onnistuin tiputtamaan sen kädestäni niin, että se liukui pöytää pitkin suoraan kohti maitolasia, tiputtaen sen maahan. Mieheni tuijotti tätä tapahtumaa hetken ja totesi, että ”Joo. Mä lähden nyt töihin”. Hän tietää, että osaan sählätä, mutta aina jaksan yllättää. Välillä jopa itseni.

Eilen kävi myös niin, että kaadoin lapselleni valmista kaakaojuomaa mukiin. Olin ehtinyt kaataa jo vähän, kun huomasin, että muki oli vähän huonosti. Toisella kädellä siirsin mukin n. 20cm päähän tasaiselle alustalle, mutta en koskaan lopettanut, saati siirtänyt, kaakaojuoman kaatamista. Pöytä kiitti tästä kaakaosta.

(Ja sitten on tietenkin näitä päivittäisiä. Laitan raejuustoa puuroon, puolet menee ohi lautasesta. Haen vettä lasiin hanasta, puolet vedestä kaatuu maahan. Mutta näille ei anneta palstatilaa, sillä oletan, että jokainen tekee näin. Kuulemma ei, mutta oletan erilailla)

Mutta ei ole postausta ilman vessakeissiä!

Olin menossa vessaan, mutta se ei auennut. Kävin kysymässä tiskiltä, että onko siihen jotain summeria tai vastaavaa, miten se aukeaa. Hän kertoi numerokoodin ja lähdin takaisin vessan oville. Pyörin ympyrää enemmän kuin koira etsiessään kakkapaikkaa, enkä löytänyt MITÄÄN, mihin olisin voinut tämän numerokoodin syöttää. Menin takaisin tiskille ja kysyin asiasta.

”Numerokoodin voi näpytellä kahvassa oleviin numeroihin”.

Ai siis häh? Menin takaisin vessan oville ja lähes kaivoin taskustani suurennuslasin (ihan kuin siellä olisi sellainen ollut), niin kyllä. Kahvassa oli pienenpienet numerot, mihin pystyi näpytellä numerokoodin ja sain vessan oven auki. Mutta mietin vain, että entä jos jollain on isommat sormet kuin minulla, tai vähääkään huonompi näkö? Sanoisin, että ei jatkoon. Ellei joku osaa perustella, miksi tämä on parempi vaihtoehto, kuin esim. seinässä oleva normaali numerokoodinäppäimistö mikälie.

Mutta jos vessakeissit kiinnostaa (tietenkin ne kiinnostaa), niin tästä linkki yhteen lukuisista postauksista, missä saattoi olla vähän ongelmia numerokoodien kanssa.

Bisnesideoita part. 2

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Lomastressi

Location: Helsinki, Espresso House

Tulin tänään Helsinkiin hotelliin yöksi, ihan yksin. Ja käytän ajan hyödyksi tottakai, eli tulin kahvilaan! Vein tavarat äsken hotellihuoneeseen ja nyt nautin Espresso Housen suodatinkahvia kauramaidolla. Ja katselen ohikulkevia ihmisiä, autoja ja ratikoita. Ehkä myös lentokoneita, yksisarvisia ja pieniä vihreitä miehiä. Riippuen siitä, mitä tämä kahvi sisältää.

Olen kirjoittanut ihan laittoman paljon postauksia juurikin tästä kahvilasta, varmaan samalta tuoliltakin. Mutta minkä sille voi, tämä kun on niin täydellisellä paikalla. Ihmisiä kulkee ohi ihan jatkuvasti ja kokoajan tapahtuu jotain. Ainoa miinus tässä on se, että ikkunan edessä olevat tuolit on selkänojattomia. Haluaisin löhötä samalla, kun kirjoittelen. Nyt jokaisen lauseen välissä, mitä ajattelen, on ”suorista selkä”.

Siis täällä on näin maanantaina iltapäivällä enemmän ihmisiä, kuin pienemmällä paikkakunnalla viikonloppuisin. Ihanaa kyllä näiden vuosien jälkeen nähdä, kun ihmiset oikeasti tapaa toisiaan ja keskustelee. Itsehän tuijotan puhelinta, enkä edes katso muita päin. Paitsi sinne ulos.

Tykkään kyllä olla sosiaalinen ja kävisin mielelläni enemmänkin kahvilla kavereiden kanssa, mutta onhan tämä blogin kirjoittaminen nyt kivaa. Ehkä muutenkin näin vanhemmiten on alkanut enemmän kaipaamaan sitä omaa aikaa, ihan yksin. Tai en tiedä vaikuttaako ikä siihen, vai se, että vajaa 4-vuotias tarvitsee vanhempiansa 24/7.

Tämä hotellissa yöpyminen aiheuttaa kyllä suurta stressiä! Jos on siis vain yhden yön. Tekisi mieli mennä, olla, pyöriä, jahdata karhuja ja irrottaa mukulakiviä. Mutta stressaan, kun tiedän, että en ehdi tekemään näitä kaikkia. Ja sitten pitäisi päättää, että mitä näistä oikeasti haluan ehtiä tekemään. Ja sitten jos haluaisin ehtiä vaikka käymään Katajanokalla ja Kalliossa, niin entä jos just sillä hetkellä tekeekin mieli maata hotellihuoneen sängyllä? Kumpi niistä on oikeasti se, mitä haluan tehdä?

Siksi AINA pitäisi mennä hotelliin vähintään kahdeksi yöksi. Ensimmäisen päivän voi kuluttaa kahvin juomiseen ja lepäämiseen (koska lepääminenhän on helppoa monen kahvikupin jälkeen), seuraavana päivänä voi lähteä haahuilemaan ympäri Helsinkiä. Kahvia tosin tarvitaan silloinkin.

Siis pääsisinhän minä nyt Helsinkiin koska vaan junalla, usein käynkin, että ei tämä mikään Once In A Lifetime -kokemus ole. Mutta hotellissa yksin, se on aikamoinen harvinaisuus.

Tulin siihen tulokseen, että täytynee ostaa korkeavyötäröisemmät farkut. Matalammat painaa ärsyttävästi, kun turvottaa. Eikä oikeastaan kiinnosta miettiä syytä turvotukselle, haluan vain mukavammat farkut silloin. Mutta kuten TÄSSÄ postauksessa kerroin, en voi ostaa uusia vaatteita itselleni. Tai voin, mutta ei siinä ole mitään järkeä.

Siis vitsit, miten ihmisiä on erinäköisiä! Ja kokoisia, pituisia, kaikkea. Jotenkin kun katsoo kokoajan ohikulkevia, erinäköisiä ihmisiä, niin tuntuu ihan hassulta. Hassulta siis siksi, että joku niistä on varmasti ahdistunut jostain sen hetkisestä finnistä, toista ahdistaa vaikkapa se turvotus, kolmannella on omasta mielestään ruma takki, neljäs miettii katkenneita kynsiään. Eihän ne ihmiset, niin kuin en minäkään, ole kuin pieni piste kartalla! Siis oikeasti PIENI. Ja jos koittaisi laittaa vielä sen finnin sinne kartalle, niin se olisi jo mahdotonta.

Saahan näistä asioista murehtia, en minä sitä tarkoita. Mutta miettikää, kuinka PIENIÄ murheita ihmisillä oikeasti voi olla. Kirjaimellisesti. Kun ei näy edes kartalla.

Meni vähän syvällisemmäksi, kuin mihin on totuttu. Ensi kerralla varmaan sitten taas puhutaan perunoista ja koulurepuista.

xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

%d bloggaajaa tykkää tästä: