Elämä ilman somea? Kerron, millaista se olisi.

“Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!”

Tulin Jumboon heti aamusta. Oli luvannut tälle päivälle vähän kehnoa keliä, niin ajattelin hyödyntää sen sisällä. Piti muutenkin käydä ostamassa muutama juttu, niin sopivasti menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ostokset + blogin kirjoittaminen.

Joskus nuorempana tykkäsin käydä shoppailemassa ja hypistelemässä kaikkea. Nykyään se on ihan ok, jos tietää mitä hakee. Pois lukien kirppikset ja muut second hand -kaupat. Niissä voisin viettää aikaa miljoonasti.  

Mutta takaisin tähän hetkeen, tulin Jumboon ensin kahville! Tai teelle, mitä näitä nyt on. Kotona juon mustan teen aina maidon kanssa, kahviloissa usein ilman maitoa. Nytkin. Ja tämä on oikeastaan todella hyvää. Ehkä kotona on vääränlaista mustaa teetä, kun se ei ole yhtään niin pehmeän makuista ilman maitoa, kuin kahviloissa.

Kahvia en juo koskaan mustana, enkä tule juomaan. Elän mieluummin ilman kahvia, kun joisin sitä kitkerää, kamelin hännältä maistuvaa litkua. Maidon kanssa taivaallista. Täytyy muistaa ensi kerralla ottaa Korkeasaareen mukaan oma maito, jos se kamelin häntä maistuisi sen kanssa paremmalta.  

Taas, takaisin tähän hetkeen. Olin täällä Jumbossa kello 9:20 ja kun pääsin sisälle, tajusin, että tämä kauppakeskushan on vasta avautunut. Kello 09:00.

Ei ihme, kun täällä on niin hiljaista. Iso osa liikkeistä näköjään aukeaakin vasta kello 10. No, onneksi täällä on kuitenkin pari kahvilaa jo avannut ovensa, jotta pääsen aamupalalle ennen shoppailuja. Ilman ruokaa ei toimi tämän tyypin aivot, ei ollenkaan. Edelleen, ilman kahvia voisin elää, mutta jos ruokaa rajoitetaan…  

Nyt on heinäkuu. Lomakuukausi siis monelle. Tapahtuukohan tässä kohta niin, että tämä kauppakeskus on täynnä perheitä, lapsia, nuoria ja ylipäätään ihmisiä? Toisaalta, todellakin toivon että näin käy. Kieltämättä on vähän orpo olo, kun kävelee lähes yksin kauppakeskuksen käytävillä. Tuntuu, että ei saisi haahuilla ympäriinsä, vaan pitäisi olla selkeä määränpää. Sitten kun on enemmän ihmisiä, haahuilukin on hauskempaa. Voi törmäillä ihmisiin ja ehkä keksii jotain järkevämpää kirjoitettavaakin.  

Tuntuu, että ihmiset ei käy enää kauppakeskuksissa niin kuin yleensä. En tiedä johtuuko tunne siitä, että itseltä se ”shoppailu-/kauppakeskushengailuikä” on mennyt jo. Koska onhan siihen joku ikä olemassa. Hengailen nykyään mieluummin kotona, kun kauppakeskuksessa. Ehkä. Välillä.

No mutta vaikka itsestäni tuntuu tältä, uskoisin, että kyllä nuoriso näissä edelleen hengailee. Ainakin, mitä lukee uutisista. Ehkä he eivät vaan ole täällä yhdeksältä aamulla, niin kuin me vanhukset. Hesari kädessä ja aamukahvi kourassa, paplarit päässä.  

Mutta yksi todellakin positiivinen puoli tässä ainakin on! Kun kirjoittaa muistiinpanoja puhelimeen, näkee ruudusta oikeasti jotain. Ulkona paistaa aurinko ikävästi ja häikäisee. Toisaalta, kyllähän kivijalkojen kahviloissakin ollaan sisätiloissa.

Keksin jonkun toisen hyvän puolen.

Hah! Keksin!

Ei tarvitse pukea ulkovaatteita aina, kun vaihtaa kahvilaa tai käy kaupoissa. Riittää, että jaksaa nostaa hanurinsa ylös penkistä ja kävellä ainakin 10 metriä.

Toisaalta, täällä voisi mennä myös toimistotuolilla. Istut ja liu’ut ympäriinsä. Kuulostaa ehkä jopa vähän tylsemmältä, mitä se ihan oikeasti voisi olla. Ehkä varoisin vähän liukuportaita, mutta vähän vain. Extremeä elämään, sitähän me kaikki haluamme.

10 minuuttia vielä, niin loputki kaupoista aukeavat. Jee! Sitten lähden shoppailemaan.

Täällä ei tähän aikaan paljoa ihmisiä kulje kahviloiden ohitse, muutama hassu.   Äsken käveli kaksi lasta ja äiti. Seuraavaksi kulki taas samanlainen kokoonpano. Heidän jälkeensä ohi käveli nainen. Hetken päästä mies. Yhdellä näistä oli jogurttipurkki kädessään!

Haha, tästähän sai arvoituksen. Arvaatko, kenellä se jogurtti purkki oli?

Täytyy kyllä tunnustaa, että kun kirjoitan puhtaaksi tätä tekstiä, en enää itsekään muista vastausta. Mutta aina voi silti arvata!

Nyt käveli kolme raksamiestä. Tai työmiestä. Mitä he nyt olivatkaan. Tyyppejä, joilla oli työvaatteet, mitkä näyttivät rakennustyöläisen vaatteilta. Yhdellä heistä oli tikkaat kädessään. Kaikilla kolmella oli puhelimet myös käsissään. Myös hänellä, jolla oli tikkaat.  

Elämä ilman somea?

Jestas, että kaipaan puhelitonta aikaa. Tai sometonta. Tai puhelitonta. En tiedä. Jos en kirjoittaisi blogia tai päivittäisi Kaupunkikahvilla:n Instagramia, tai saisi tekstintuottajan töitä sitä kautta, poistaisin varmaan kaikki sometilini. Eli siis en varmasti aio poistaa. Mutta jos.  

Ja jos poistaisin, ketä sitten seuraisin? Aitoja, oikeita ihmisiä? Nehän juoksisi karkuun. Kävisin läpsimässä heitä olkapäälle ja huutaisin ”tykkään!”.

Kertoisin heille, kuinka mielestäni kihara tukka on so last season, mutta peittäisin naamani käsilläni, niin identiteettini olisi turvattu. Voisin sanoa mitä vain, koska kasvottomana se on niin helppoa.

Mutta kauheaa ajatellakin, että en tietäisi, mitä kavereilleni kuuluu. Tai vielä pahempaa, mitä he söivät eilen iltapalaksi. Ja ajatella, jos en tietäisi, missä he ovat viettäneet lomansa!

Joutuisi soittaa, tai pahimmassa tapauksessa mennä käymään heidän luonaan. Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!  

Alkaa kuulostaa turhan sosiaaliselta, onneksi on sosiaalinen media.  

Ja entä, jos he kysyvät, mitä MINÄ olen tehnyt lomalla? Entä jos en ole lomaillut ollenkaan? Tai olen käynyt vain kerran ulkona syömässä, muuten syönyt makaronia ja jauhelihaa? Aivan järkyttävää, eihän sellaista voisi kasvotusten kertoa.

Helpompi vain, että laitan someen kuvia siitä ravintolareissusta, kirjoitan kuinka ihanaa on lomailla ja syödä ulkona. Muina päivinä voisin vaikka kertoa, mitä aion tehdä tulevina lomapäivinä, ei kukaan tiedä, teenkö niitä oikeasti.

Tai voisin ottaa kuvia itsestäni, kun olen hölkännyt joka päivä 10km lenkin! Ehkä jopa videon, niin näkee, että vähän hengästyttää. Että oikeasti hölkkään. Videon jälkeen on ihan ok kävellä, ei kukaan enää näe.  

Meni taas vähän raiteiltaan, mutta no. Joillekin sosiaalinen media vaan on tuota. Postataan parhaimmat hetket ja muille tulee fomo (fear of missing out).

Ei siinä mitään väärää ole, saa sinne omaan someen postata ihan mitä haluaa.  

Mutta koska vakava kirjoittaminen ei oikeasti ole juttuni ollenkaan, pistetään pieni loppukevennys.  

Mitä yhteistä on hiirellä ja norsulla?

-Kumpikaan niistä ei ole ruuvimeisseli.

VAIKKA NE POSTAISI INSTAGRAMIINSA KUVAN SIITÄ RUUVIMEISSELISTÄ.  

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Lokit takaisin Kauppatorille!

“Mutta miksi ne lokit eivät ole siellä Kauppatorilla?! Jos ne kaikki eivät sinne mahdu, rakennetaan uusi Kauppatori. Lokeille oma.”

Ääh. Ennen kuin edes ehdin aloittaa kirjoittamista, kaksi lokkia yritti kähveltää mun croissantin.

Ymmärrän kyllä Kauppatorilla, mutta että Iso-Roballa. Tästä on ehkä n. 1km linnuntietä merelle. En ole koskaan aiemmin nähnyt täällä varastelevia lokkeja.

Olen kuitenkin käynyt täällä ainakin hurjat neljä kertaa. Ja tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun olen ulkona syömässä. Mutta miksi ne lokit eivät ole siellä Kauppatorilla?! Jos ne kaikki eivät sinne mahdu, rakennetaan uusi Kauppatori. Lokeille oma.  

Ajatelkaa nyt. Kymmenen kojua, missä on myynnissä jäätelöä, ranskalaisia ja muita herkkuja. Sinne palkataan ihmisiä syömään näitä herkkuja, jotta lokit pääsisi niitä sitten luvan kanssa varastelemaan. Aika hurja ammatti. Lokin syöttäjä? Lokkiapuri? Vai olisiko se laiton työpaikka, kun avustetaan varkaudessa?

Piti tehdä päätös, että syön ensin, palautan lautasen murusineen sisälle ja jatkan kahvin voimalla kirjoittamista. Ei tästä muuten tule mitään. Muutaman minuutin ne jaksoi vielä tuijottaa omilta paikoiltaan, jos vaikka hakisinkin lisää syötävää. Mutta koska en hakenut, ne siirtyivät muualle lokkeilemaan.

Kieltämättä vähän häiritsevää oli istua ja syödä, kun kaksi silmäparia tuijotti kokoajan. Ja kun tiesin, että ne olisivat voineet oikeasti tulla siihen pöydälle ja varastaa ruokaa. Multa voi varastaa mitä muuta vaan, mutta ruokiini ei kosketa!

Lokki nro 1.
Lokki nro 2.

Nämä katukaupustelijat (feissarit?) ovat hauskaa seurattavaa. Osa pysäyttää aina ja kaiken, myös lokit ja muurahaiset. Osa kävelee edestakaisin, tuijottaen askelmittariaan ja pysäyttää yhden kymmenestä ihmisestä. Senkin he tekevät varovasti ja viiden metrin etäisyydeltä. Vaikea arvata, kumpi tekee enemmän kauppaa, tai kerää nimiä listaan.

Asia, mikä pyörii nyt päässäni kokoajan, on ”oispa aina kesä”. Oispa aina lämmin. Oispa aina maailman sopivin keli. Aurinko paistaa ja lämmittää, mutta ei tule hiki, vaikka kävelee reippaammin. Pärjää pelkällä mekolla.

Välillä voisi kyllä vähän sataa, mutta kylmyys ei ole ystävä. En suostu menemään edes kylmään veteen uimaan, yäk. Harvoja asioita vihaan maailmassa, mutta kylmyyttä vihaan. ”Pukeutumiskysymys”, tätä aina hoetaan. Niin hoen itsekin, sillä onhan se. Mutta hitto kun nenä ja posket on niin jäässä, että niistä voisi tiputtaa jääpaloja jääkahvin sekaan!

Ihan Helsingin keskustassa oli ihan älyttömästi ihmisiä. Onhan heinäkuu. Mutta sitten kun siirryt muutaman korttelin kauemmaksi keskustasta, täällä ei ole ketään. Tai ehkä juuri he, ketkä täällä olisivat keskellä talveakin.

Tai no, on täällä enemmän ihmisiä kuin Hyvinkäällä lauantai-iltana, mutta Helsingin keskustaan nähden hiljaista. Sen verran hiljaista, että voisin alkaa kuuntelemaan musiikkia. Tai laulamaan. Ehkä mieluummin kuitenkin laulan, niin ei muidenkaan tarvitse kärsiä tästä hiljaisuudesta. Sitä kun on varmasti Helsingissä yleisestikin niin usein tarjolla.

Ihmiset lähtevät mökeiltään Helsinkiin, jotta pääsee nauttimaan hiljaisuudesta. Ja tänään mun laulusta. Aaaaavan meren tuolla puolen, jossakin on maaaa…

Siis täällä kahvilassa oli lisäkseni 5 ihmistä ja meillä kaikilla on vessahätä samaan aikaan. Jonotan siis vessaan. Kahvilassa, missä on 5 ihmistä. Viisi.

Sain muuten taas koodin vessaan. En kirjoittanut sitä ylös, päätin muistaa sen. Vähän meinasi olla ongelmia, kun joutui jonottamaan niin pitkään. Mutta muistin kun muistinkin sen vuorollani! Ainoa vain, että oveen ei tarvittu koodia. Se aukesi ihan vain pelkästä kahvasta. No, tulipahan testattua muistia. Toimii edelleen, vaikka vähän välillä pätkiikin.    

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Pelottava vegaaninen stalkkeri

“Täytyy siis varmaan samalla kun tuijottaa, syödä raakaa naudan sisäfilettä. Repiä sitä suulla kuin luolamies, samalla tuijottaen. Saattaa olla, että treffikutsujakin alkaisi kuulua nopealla tahdilla.”

Chailatella. Pitkästä aikaa. Tästä tulee kyllä niin aina joulu mieleen. Ei ole kesä juotava, ei ollenkaan.

Vaikka toisaalta ihan hauska, että pääsee mielikuvamatkalle näin helposti. Mutta yhtään tämän enempää en aio näin kesän korvilla ajatella talvea, tai siellä vietettäviä juhlia. Nyt on kesä!

Pelottava vegaaninen stalkkeri

Vähän oli hämmentävää, kun täällä myydään Marianne -juotavaa. En nyt muista, oliko se latte vai mikä, mutta joku juoma, mikä on Mariannen makuinen. Ja mun nimi on Marianne. Mahtaa olla hyvää.

Olen kyllä tottunut siihen, että olen ties missä tarjolla. Milloin maistatetaan kaupassa, milloin joku haluaa tilata kännissä baaritiskiltä. Mutta vähän meinasi hymyilyttää, kun myyjä kysyi äsken asiakkaalta ”Olisitko ottanut Mariannen, se on vegaaninen”.

Ensi kerralla jonkun esittäytyessä minulle, ”Timo moi, olen sähköasentaja”. Esittäydyn takaisin ”Marianne, olen vegaaninen ja tarjolla useassa eri paikassa. Etätöitä siis”.

Haluaisin joskus kokeilla tuijotusta. Istuisin kahvilla ja vain tuijottaisin. Katsoisin ohikulkevaa ihmistä suoraan silmiin tasan niin kauan, kun hänkin katsoo.

Olen itse suhteellisen sosiaalinen rennoissa tilanteissa , mutta silmiin katsomisessa on petrattavaa. Tämä olisi kyllä hyvää harjoitusta! Oppisi katsomaan ihmisiä silmiin samalla, kun saisi pelottavan stalkkerin maineen.

Pelottava vegaaninen stalkkeri. Alan tykkäämään uudesta identiteetistäni. Jotkut voi toki erehtyä, että olisin vegaani. Täytyy siis varmaan samalla kun tuijottaa, syödä raakaa naudan sisäfilettä. Repiä sitä suulla kuin luolamies, samalla tuijottaen. Saattaa olla, että treffikutsujakin alkaisi kuulua nopealla tahdilla.

Aikamoinen elämänohje

Mua kiinnostaisi todella paljon kuunnella ihmisten elämäntarinoita. Miten joku on päätynyt siihen pisteeseen, missä nyt on. Millaisia reissuja on tehty elämän aikana yms.

Aina kun istun kahvilla, toivon, että joku istuisi pöytääni ja alkaisi kertomaan elämästään. Näin varmasti tapahtuu todella useasti. Joku vain haluaa yhtäkkiä avautua ja tekee sen tuntemattomalle kahvilassa.

Kerran (vain kerran!) olimme kaverini kanssa paikallisessa kuppilassa ja siellä saimme aikamoisen elämänohjeen.

”Kaikki on ok niin kauan, kun kaikki on ok”.

Tämä tuli henkilön suusta, joka oli omien sanojensa mukaan joutumassa vankilaan lähipäivinä.

Milloin suojatie pitää ylittää?

Tässä kahvilan vieressä on kyllä oudot liikennevalot kävelijöille. Ihan normaalisti ne vaihtuu ja kestää ihan tarpeeksi kauan, että suojatien ehtisi useastikin ylittää. Mutta jostain syystä vihreä palaa aina pitkään, ennen kuin kukaan lähtee ylittämään sitä.

Syytä en tietä, voin vain spekuloida.

Ehkä tässä kohtaa on Helsingin parhaat maisemat? Ehkä aika pysähtyy tässä kohtaa hetkeksi? Tai sitten ehkä ihmiseltä pyyhkiytyy muisti aina tällöin, eikä muisteta, kummalla värillä saa ylittää suojatien?

Tai ehkä olen aloittanut pelottavan vegaanisen stalkkerin harrastukseni ja tuijotan niitä. Kumpi on vetovoimaisempi, minä, vai vihreä valo? Toistaiseksi vihreä valo on voittanut joka kerta. Lopulta.

Olin hyvä vastus.

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Exit mobile version
%%footer%%