Tässä harrastuksessa et voi epäonnistua!

“Työntekijätkin hämmästyi ja nauroi, kun yritin kaikin voimin päästä kahvilaan sisälle.”

Ou mai kaad. Kiitos lapseni, kun tartutat näitä sanontoja.

Mutta silti, ou mai kaad.

Mulla on niiiiin ihana fiilis istua juuri nyt kahvilassa. Tuntuu, kuin edellisestä kerrasta olisi ikuisuus. Ei siitä välttämättä ikuisuutta ole. Tai no, riippuu miten kukakin ikuisuuden määrittelee.

Ikuisuus voi olla vaikka muutama minuutti, ainakin varatun vessan ovella. Tässä tapauksessa ikuisuus on ehkä muutama viikko. Tai sitten en vain muista käyneeni kahviloimassa.

Mutta se, että oli ihana fiilis, niin sain vielä cappuccinoni aivan todella hienoon mukiin! Haluaisin samanlaisen kotiin. Niin kuin aina kaikki hienot kahvimukit.

Ehkä tämä olisi vähän turhan pieni kotikahvimukiksi, mutta sellaiseen semikahvihimoon juuri passeli. Tai johonkin juhliin, missä täytyy keittää kahvia kolmen vuoden edestä.

Taidan alkaa tarjoilemaan vieraille kahvin sijaan kurkkua. Jokaiselle oma kurkku, mistä voi imeskellä vedet. Juotavaa sekin on ja lähes yhtä hyvää. Ja jos lämmintä juotavaa haluaa, niin mikrokurkkuakin tarjotaan. Orange is the new black, Mikrokurkku is the new kahvi.

Mutta voi vitsi että ärsyttää. Aurinko paistaa suoraan silmiin. Kuukauden putkeen on satanut vettä ja niitä mikrokurkkuja, nyt paistaa aurinko. Tietenkin, kun olen sisällä ja haluaisin nähdä jotain. Aurinkolasinikin meni rikki ja ne pitäisi lähettää korjattavaksi. Kyllä, olen muuttunut ihmiseksi, joka korjauttaa kaiken ennemmin, kun ostaa uusia.

Ostin myös nukkaleikkurin ja olen alkanut silittämään vaatteita (okei, vain silloin kun jaksan), koska kuulemma niin vaatteet kestää pidempään.

En kyllä ymmärrä miten, kun joka kerta tuntuu, että paidasta haalistuu värit enemmän ja enemmän, kun silitän niitä. Kai siinä jotain lämpötilasäätönappejakin on, mutta ihan turhaa hifistelyä. Täysille vaan ja DJ:tä leikkimään.

Tässä harrastuksessa et voi epäonnistua!

Mutta hei vähänkö ihanat naapurit mulla tässä kahvilassa. Siinä vanhemmat rouvat höpöttelee keskenään, juo kahvia ja KUTOO! Mä haluaisin kanssa johonkin kutomiskerhoon.

En mä osaa kutoa, hyvä kun tiedän miltä lankakerä näyttää. Mutta jotenkin ajatuksena kiva ja kyllähän sitä nyt kaiken voi oppia. Ja jos ei villasukan kutomisesta tulekaan mitään, niin siitä oli tarkoituskin tulla kukkaro. Siinä harrastuksessa ei voi siis epäonnistua.

Vähän kuin harrastaisit sulkapalloa. Jos et millään osu, tarkoitus onkin vain harjoitella kesää varten hyttysten huitomista. Tai jos harrastaisit tanssia, mutta et vain opi koreografiaa. Ei hätää, tarkoitus onkin vain miettiä, mihin kaikkiin asentoihin ylipäätään pääset.

Huh, mulla on kuuma. Kauheeta, kun aurinko tolla tavalla häikäisemisen lisäksi lämmittää.

En muuten meinannut päästä sisälle tänne kahvilaan. Olin avaamassa ovea, kun tuulen takia tuli joku läpiveto, etuveto, neliveto mikälie, että se pamautti oven takaisin kiinni.

Työntekijätkin hämmästyi ja nauroi, kun yritin kaikin voimin päästä kahvilaan sisälle. Olisi ne siis varmasti tullut auttamaan, jos tilanne olisi oikeasti ollut sos. Mutta koska oon tatuoinut otsaani strong independent woman, niin avunsaanti jää aina hyvin vähäiseksi.

Mutta siis tuolla terassillakin tuolit menee ihan omia menojaan, niin paljon siellä tuulee. Hyvä että tulin tähän sisälle istumaan. Ulkona olisi vain levinnyt mustekynän musteet ja sulkakynä lähtenyt lentoon ja muuttanut etelään.

Noniin. Nyt lähden kotiin. Parasta olisi auringon olla esillä, paistaa silmiin ja lämmittää.

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

En juonut kahvia kolmeen viikkoon – Näin se vaikutti

“Mutta se tietynlainen, erilainen, väsymys on kadonnut. Tuntuu, että keho ei enää odota saavansa sitä kahvia, että pystyy heräämään. Se vaan on ennemminkin..”

Okei, heti alkuun pieni oikaisu. Join kahvia kolmen viikon aikana. Mutta sen sijaan, että joisin 3 kuppia päivässä, join n. 3 kuppia kolmessa viikossa.

Musta tuntuu, että kahvi (kofeiini) aiheuttaa itselleni vähän liiankin energisen olon. En nyt sentään mitään kolmen vuoren huippua alkaisi valloittamaan kahvin voimalla, mutta itse tekeminen on vaan todella paljon energisempää.

Kuulostaa kivalta, mutta sillä on kyllä kääntöpuolensa. Sen hetkellisen energisyyden jälkeen tulee normaali olo (mikä on oikein miellyttävä!), mutta sen normaalin olon jälkeen tulee väsymys.

Jokaista ihmistä väsyttää joskus, jouluna ja joka päivä, mutta tämä väsymys on erilaista. Tuntuu, että pää olisi täynnä jotain uretaania. En tiedä miltä se tuntuisi oikeasti, mutta joku joka on kokeillut, voi kertoa. Vaikka tuskin hän enää täällä meidän keskuudessamme on.

No mutta sitten, tattadadaa! Keitän kahvia, juon sen ja bileet voi jatkua! Uretaaniväsymys on enää muisto vain.  

Tämä on mielestäni ihan järkyttävää. Ei mua kiinnosta olla koukussa johonkin niin, että ilman sitä tulee vieroitusoireita. Tässä tapauksessa se väsymys. Haluan olla väsynyt siksi, että väsyttää. Niin kuin oikeasti.  

Muistin jo aiemmin lukeneeni emmi.ida:n Instagramista, kun hän kertoi kofeiinin yliherkkyydestä (näyttää ainakin tällä hetkellä löytyvän hänen kohokohdistaan). Vähän samoja viboja tässä omassa tapauksessa varmaankin on, mutta ei kyllä läheskään samalla tasolla.  

No mutta! Tuumasta toimeen ja pääskysestä ei päivääkään ja mitä näitä naurettavia sanontoja nyt onkaan. Nyt mennään!  

Päätin vähentää kahvin juontia reilusti. Ainakin hetkeksi heh. En enää aloita aamua kahvilla. Annan kehon herätä ensin itse kunnolla. Käytän herätykseen kahvin sijasta ihan vain herätyskelloa ja päätä seinään hakkaamista. Kyllä se siitä -lause on myös kovassa käytössä.  

Alkuun korvasin kahvin teellä aamuisin, koska lämmin juotava aamupalaksi on luksusta. Toki joissain teelaaduissakin on kofeiinia, mutta vähemmän kuin kahvissa. Ja join myös paljon vihreää teetä.

Jossain vaiheessa tajusin, että ei tee mieli edes enää sitä luksusta. Tekee mieli normaalia aamua. Aamupalaa ja sitä, mitä nyt normaalisti aamuisin tehdään. Töihin lähtöä ja siitä masentumista.  

Edellä olevat tekstit kirjoitin 3 viikkoa sitten.  

MITÄ HEILLE KUULUU NYT?!  

No hyväähän tänne kuuluu. Aamukahvia en ole kotona juonut kuin ehkä kerran, senkin join kipeänä enkä maistanut mitään. Järkeviä valintoja, kyllä.

Hotellissa tuli käytyä parikin kertaa, siellä kuului kahvi ehdottomasti aamupalalle. Mutta rehellisesti, en muista olenko käynyt kahvilassa tässä välissä. Mutta jos olen, voi olla, että olen juonut siellä kahvia. Toisaalta, myös teetä tilailen nykyisin. Että näin selkeä vastaus kysymykseen, jota ei ollut.

Mutta miten tämä sitten vaikutti tähän uretaaniväsymykseen? No hitto vaikuttihan se!

Kyllähän sitä nyt väsyneenä edelleen herää, varsinkin jos menee myöhään nukkumaan. Ja oma herätyskellokin soi turhan usein 03:30-04:30 välillä. Että väsyttäähän se, vaikka olisi mennyt jo viime vuonna nukkumaan.  

Mutta se tietynlainen, erilainen, väsymys on kadonnut. Tuntuu, että keho ei enää odota saavansa sitä kahvia, että pystyy heräämään. Se vaan on ennemminkin

Okay! Good morning! Lets do this shit!”. En ole ihan varma, miksi mun keho on englanninkielinen.  

Kahvi kuuluu nykyään enemmänkin spesiaalitilanteisiin.

Juhlat, hotelliaamiaiset, kylässä ollessa, joskus kahvilassa, kotona jos tekee mieli yms. Spesiaalitilanteita voi olla siis näköjään mitkä vain. Mutta pääasia, että juon sitä siksi, että haluan ja tekee mieli. Ei siksi, että väsyttää tai on tylsää.

Koska kahvinkeitto kotona ei ole muutenkaan kivaa, niin miksi ihmeessä sitä tekisin, jos väsyttää? Sen kaksiminuuttisen voin mieluummin levätä. Tai jos on tylsää, niin miksi pitäisi mennä tekemään jotain, mikä ei ole kivaa? Mieluummin haen vettä hanasta, pistän hanan vähän liian kovalle ja alan kuivata keittiötä.    

Itseasiassa sitä on ihan tutkittukin, että kofeiini voi aiheuttaa joillain ihmisillä ahdistuneisuutta ja muuta paskaa. Aloin tässä miettimään, että olenko ollut vaan pitkän aikaa ahdistunut, koska nyt kun en juo kahvia säännöllisesti, on ihan eri fiilis.

Oikeasti jaksaa tehdä, jaksaa olla ja ihan oikeasti jaksaa ajatella. Monesta pakollisesta asiasta on tullut ihan kivoja juttuja. Tai sitten olen vaan kerännyt vääriä sieniä metsästä, mistä sitä tietää.

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Elämä ilman somea? Kerron, millaista se olisi.

“Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!”

Tulin Jumboon heti aamusta. Oli luvannut tälle päivälle vähän kehnoa keliä, niin ajattelin hyödyntää sen sisällä. Piti muutenkin käydä ostamassa muutama juttu, niin sopivasti menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ostokset + blogin kirjoittaminen.

Joskus nuorempana tykkäsin käydä shoppailemassa ja hypistelemässä kaikkea. Nykyään se on ihan ok, jos tietää mitä hakee. Pois lukien kirppikset ja muut second hand -kaupat. Niissä voisin viettää aikaa miljoonasti.  

Mutta takaisin tähän hetkeen, tulin Jumboon ensin kahville! Tai teelle, mitä näitä nyt on. Kotona juon mustan teen aina maidon kanssa, kahviloissa usein ilman maitoa. Nytkin. Ja tämä on oikeastaan todella hyvää. Ehkä kotona on vääränlaista mustaa teetä, kun se ei ole yhtään niin pehmeän makuista ilman maitoa, kuin kahviloissa.

Kahvia en juo koskaan mustana, enkä tule juomaan. Elän mieluummin ilman kahvia, kun joisin sitä kitkerää, kamelin hännältä maistuvaa litkua. Maidon kanssa taivaallista. Täytyy muistaa ensi kerralla ottaa Korkeasaareen mukaan oma maito, jos se kamelin häntä maistuisi sen kanssa paremmalta.  

Taas, takaisin tähän hetkeen. Olin täällä Jumbossa kello 9:20 ja kun pääsin sisälle, tajusin, että tämä kauppakeskushan on vasta avautunut. Kello 09:00.

Ei ihme, kun täällä on niin hiljaista. Iso osa liikkeistä näköjään aukeaakin vasta kello 10. No, onneksi täällä on kuitenkin pari kahvilaa jo avannut ovensa, jotta pääsen aamupalalle ennen shoppailuja. Ilman ruokaa ei toimi tämän tyypin aivot, ei ollenkaan. Edelleen, ilman kahvia voisin elää, mutta jos ruokaa rajoitetaan…  

Nyt on heinäkuu. Lomakuukausi siis monelle. Tapahtuukohan tässä kohta niin, että tämä kauppakeskus on täynnä perheitä, lapsia, nuoria ja ylipäätään ihmisiä? Toisaalta, todellakin toivon että näin käy. Kieltämättä on vähän orpo olo, kun kävelee lähes yksin kauppakeskuksen käytävillä. Tuntuu, että ei saisi haahuilla ympäriinsä, vaan pitäisi olla selkeä määränpää. Sitten kun on enemmän ihmisiä, haahuilukin on hauskempaa. Voi törmäillä ihmisiin ja ehkä keksii jotain järkevämpää kirjoitettavaakin.  

Tuntuu, että ihmiset ei käy enää kauppakeskuksissa niin kuin yleensä. En tiedä johtuuko tunne siitä, että itseltä se ”shoppailu-/kauppakeskushengailuikä” on mennyt jo. Koska onhan siihen joku ikä olemassa. Hengailen nykyään mieluummin kotona, kun kauppakeskuksessa. Ehkä. Välillä.

No mutta vaikka itsestäni tuntuu tältä, uskoisin, että kyllä nuoriso näissä edelleen hengailee. Ainakin, mitä lukee uutisista. Ehkä he eivät vaan ole täällä yhdeksältä aamulla, niin kuin me vanhukset. Hesari kädessä ja aamukahvi kourassa, paplarit päässä.  

Mutta yksi todellakin positiivinen puoli tässä ainakin on! Kun kirjoittaa muistiinpanoja puhelimeen, näkee ruudusta oikeasti jotain. Ulkona paistaa aurinko ikävästi ja häikäisee. Toisaalta, kyllähän kivijalkojen kahviloissakin ollaan sisätiloissa.

Keksin jonkun toisen hyvän puolen.

Hah! Keksin!

Ei tarvitse pukea ulkovaatteita aina, kun vaihtaa kahvilaa tai käy kaupoissa. Riittää, että jaksaa nostaa hanurinsa ylös penkistä ja kävellä ainakin 10 metriä.

Toisaalta, täällä voisi mennä myös toimistotuolilla. Istut ja liu’ut ympäriinsä. Kuulostaa ehkä jopa vähän tylsemmältä, mitä se ihan oikeasti voisi olla. Ehkä varoisin vähän liukuportaita, mutta vähän vain. Extremeä elämään, sitähän me kaikki haluamme.

10 minuuttia vielä, niin loputki kaupoista aukeavat. Jee! Sitten lähden shoppailemaan.

Täällä ei tähän aikaan paljoa ihmisiä kulje kahviloiden ohitse, muutama hassu.   Äsken käveli kaksi lasta ja äiti. Seuraavaksi kulki taas samanlainen kokoonpano. Heidän jälkeensä ohi käveli nainen. Hetken päästä mies. Yhdellä näistä oli jogurttipurkki kädessään!

Haha, tästähän sai arvoituksen. Arvaatko, kenellä se jogurtti purkki oli?

Täytyy kyllä tunnustaa, että kun kirjoitan puhtaaksi tätä tekstiä, en enää itsekään muista vastausta. Mutta aina voi silti arvata!

Nyt käveli kolme raksamiestä. Tai työmiestä. Mitä he nyt olivatkaan. Tyyppejä, joilla oli työvaatteet, mitkä näyttivät rakennustyöläisen vaatteilta. Yhdellä heistä oli tikkaat kädessään. Kaikilla kolmella oli puhelimet myös käsissään. Myös hänellä, jolla oli tikkaat.  

Elämä ilman somea?

Jestas, että kaipaan puhelitonta aikaa. Tai sometonta. Tai puhelitonta. En tiedä. Jos en kirjoittaisi blogia tai päivittäisi Kaupunkikahvilla:n Instagramia, tai saisi tekstintuottajan töitä sitä kautta, poistaisin varmaan kaikki sometilini. Eli siis en varmasti aio poistaa. Mutta jos.  

Ja jos poistaisin, ketä sitten seuraisin? Aitoja, oikeita ihmisiä? Nehän juoksisi karkuun. Kävisin läpsimässä heitä olkapäälle ja huutaisin ”tykkään!”.

Kertoisin heille, kuinka mielestäni kihara tukka on so last season, mutta peittäisin naamani käsilläni, niin identiteettini olisi turvattu. Voisin sanoa mitä vain, koska kasvottomana se on niin helppoa.

Mutta kauheaa ajatellakin, että en tietäisi, mitä kavereilleni kuuluu. Tai vielä pahempaa, mitä he söivät eilen iltapalaksi. Ja ajatella, jos en tietäisi, missä he ovat viettäneet lomansa!

Joutuisi soittaa, tai pahimmassa tapauksessa mennä käymään heidän luonaan. Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!  

Alkaa kuulostaa turhan sosiaaliselta, onneksi on sosiaalinen media.  

Ja entä, jos he kysyvät, mitä MINÄ olen tehnyt lomalla? Entä jos en ole lomaillut ollenkaan? Tai olen käynyt vain kerran ulkona syömässä, muuten syönyt makaronia ja jauhelihaa? Aivan järkyttävää, eihän sellaista voisi kasvotusten kertoa.

Helpompi vain, että laitan someen kuvia siitä ravintolareissusta, kirjoitan kuinka ihanaa on lomailla ja syödä ulkona. Muina päivinä voisin vaikka kertoa, mitä aion tehdä tulevina lomapäivinä, ei kukaan tiedä, teenkö niitä oikeasti.

Tai voisin ottaa kuvia itsestäni, kun olen hölkännyt joka päivä 10km lenkin! Ehkä jopa videon, niin näkee, että vähän hengästyttää. Että oikeasti hölkkään. Videon jälkeen on ihan ok kävellä, ei kukaan enää näe.  

Meni taas vähän raiteiltaan, mutta no. Joillekin sosiaalinen media vaan on tuota. Postataan parhaimmat hetket ja muille tulee fomo (fear of missing out).

Ei siinä mitään väärää ole, saa sinne omaan someen postata ihan mitä haluaa.  

Mutta koska vakava kirjoittaminen ei oikeasti ole juttuni ollenkaan, pistetään pieni loppukevennys.  

Mitä yhteistä on hiirellä ja norsulla?

-Kumpikaan niistä ei ole ruuvimeisseli.

VAIKKA NE POSTAISI INSTAGRAMIINSA KUVAN SIITÄ RUUVIMEISSELISTÄ.  

-Kaupunkikahvilla

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Exit mobile version
%%footer%%