“Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!”
Tulin Jumboon heti aamusta. Oli luvannut tälle päivälle vähän kehnoa keliä, niin ajattelin hyödyntää sen sisällä. Piti muutenkin käydä ostamassa muutama juttu, niin sopivasti menee kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Ostokset + blogin kirjoittaminen.
Joskus nuorempana tykkäsin käydä shoppailemassa ja hypistelemässä kaikkea. Nykyään se on ihan ok, jos tietää mitä hakee. Pois lukien kirppikset ja muut second hand -kaupat. Niissä voisin viettää aikaa miljoonasti.
Mutta takaisin tähän hetkeen, tulin Jumboon ensin kahville! Tai teelle, mitä näitä nyt on. Kotona juon mustan teen aina maidon kanssa, kahviloissa usein ilman maitoa. Nytkin. Ja tämä on oikeastaan todella hyvää. Ehkä kotona on vääränlaista mustaa teetä, kun se ei ole yhtään niin pehmeän makuista ilman maitoa, kuin kahviloissa.
Kahvia en juo koskaan mustana, enkä tule juomaan. Elän mieluummin ilman kahvia, kun joisin sitä kitkerää, kamelin hännältä maistuvaa litkua. Maidon kanssa taivaallista. Täytyy muistaa ensi kerralla ottaa Korkeasaareen mukaan oma maito, jos se kamelin häntä maistuisi sen kanssa paremmalta.
Taas, takaisin tähän hetkeen. Olin täällä Jumbossa kello 9:20 ja kun pääsin sisälle, tajusin, että tämä kauppakeskushan on vasta avautunut. Kello 09:00.
Ei ihme, kun täällä on niin hiljaista. Iso osa liikkeistä näköjään aukeaakin vasta kello 10. No, onneksi täällä on kuitenkin pari kahvilaa jo avannut ovensa, jotta pääsen aamupalalle ennen shoppailuja. Ilman ruokaa ei toimi tämän tyypin aivot, ei ollenkaan. Edelleen, ilman kahvia voisin elää, mutta jos ruokaa rajoitetaan…
Nyt on heinäkuu. Lomakuukausi siis monelle. Tapahtuukohan tässä kohta niin, että tämä kauppakeskus on täynnä perheitä, lapsia, nuoria ja ylipäätään ihmisiä? Toisaalta, todellakin toivon että näin käy. Kieltämättä on vähän orpo olo, kun kävelee lähes yksin kauppakeskuksen käytävillä. Tuntuu, että ei saisi haahuilla ympäriinsä, vaan pitäisi olla selkeä määränpää. Sitten kun on enemmän ihmisiä, haahuilukin on hauskempaa. Voi törmäillä ihmisiin ja ehkä keksii jotain järkevämpää kirjoitettavaakin.
Tuntuu, että ihmiset ei käy enää kauppakeskuksissa niin kuin yleensä. En tiedä johtuuko tunne siitä, että itseltä se ”shoppailu-/kauppakeskushengailuikä” on mennyt jo. Koska onhan siihen joku ikä olemassa. Hengailen nykyään mieluummin kotona, kun kauppakeskuksessa. Ehkä. Välillä.
No mutta vaikka itsestäni tuntuu tältä, uskoisin, että kyllä nuoriso näissä edelleen hengailee. Ainakin, mitä lukee uutisista. Ehkä he eivät vaan ole täällä yhdeksältä aamulla, niin kuin me vanhukset. Hesari kädessä ja aamukahvi kourassa, paplarit päässä.
Mutta yksi todellakin positiivinen puoli tässä ainakin on! Kun kirjoittaa muistiinpanoja puhelimeen, näkee ruudusta oikeasti jotain. Ulkona paistaa aurinko ikävästi ja häikäisee. Toisaalta, kyllähän kivijalkojen kahviloissakin ollaan sisätiloissa.
Keksin jonkun toisen hyvän puolen.
Hah! Keksin!
Ei tarvitse pukea ulkovaatteita aina, kun vaihtaa kahvilaa tai käy kaupoissa. Riittää, että jaksaa nostaa hanurinsa ylös penkistä ja kävellä ainakin 10 metriä.
Toisaalta, täällä voisi mennä myös toimistotuolilla. Istut ja liu’ut ympäriinsä. Kuulostaa ehkä jopa vähän tylsemmältä, mitä se ihan oikeasti voisi olla. Ehkä varoisin vähän liukuportaita, mutta vähän vain. Extremeä elämään, sitähän me kaikki haluamme.
10 minuuttia vielä, niin loputki kaupoista aukeavat. Jee! Sitten lähden shoppailemaan.
Täällä ei tähän aikaan paljoa ihmisiä kulje kahviloiden ohitse, muutama hassu. Äsken käveli kaksi lasta ja äiti. Seuraavaksi kulki taas samanlainen kokoonpano. Heidän jälkeensä ohi käveli nainen. Hetken päästä mies. Yhdellä näistä oli jogurttipurkki kädessään!
Haha, tästähän sai arvoituksen. Arvaatko, kenellä se jogurtti purkki oli?
Täytyy kyllä tunnustaa, että kun kirjoitan puhtaaksi tätä tekstiä, en enää itsekään muista vastausta. Mutta aina voi silti arvata!
Nyt käveli kolme raksamiestä. Tai työmiestä. Mitä he nyt olivatkaan. Tyyppejä, joilla oli työvaatteet, mitkä näyttivät rakennustyöläisen vaatteilta. Yhdellä heistä oli tikkaat kädessään. Kaikilla kolmella oli puhelimet myös käsissään. Myös hänellä, jolla oli tikkaat.
Elämä ilman somea?
Jestas, että kaipaan puhelitonta aikaa. Tai sometonta. Tai puhelitonta. En tiedä. Jos en kirjoittaisi blogia tai päivittäisi Kaupunkikahvilla:n Instagramia, tai saisi tekstintuottajan töitä sitä kautta, poistaisin varmaan kaikki sometilini. Eli siis en varmasti aio poistaa. Mutta jos.
Ja jos poistaisin, ketä sitten seuraisin? Aitoja, oikeita ihmisiä? Nehän juoksisi karkuun. Kävisin läpsimässä heitä olkapäälle ja huutaisin ”tykkään!”.
Kertoisin heille, kuinka mielestäni kihara tukka on so last season, mutta peittäisin naamani käsilläni, niin identiteettini olisi turvattu. Voisin sanoa mitä vain, koska kasvottomana se on niin helppoa.
Mutta kauheaa ajatellakin, että en tietäisi, mitä kavereilleni kuuluu. Tai vielä pahempaa, mitä he söivät eilen iltapalaksi. Ja ajatella, jos en tietäisi, missä he ovat viettäneet lomansa!
Joutuisi soittaa, tai pahimmassa tapauksessa mennä käymään heidän luonaan. Kuka nyt jaksaisi istua sohvalla ja kuunnella, kun toinen kertoo kasvotusten, mitä heidän lomallaan tapahtui?!
Alkaa kuulostaa turhan sosiaaliselta, onneksi on sosiaalinen media.
Ja entä, jos he kysyvät, mitä MINÄ olen tehnyt lomalla? Entä jos en ole lomaillut ollenkaan? Tai olen käynyt vain kerran ulkona syömässä, muuten syönyt makaronia ja jauhelihaa? Aivan järkyttävää, eihän sellaista voisi kasvotusten kertoa.
Helpompi vain, että laitan someen kuvia siitä ravintolareissusta, kirjoitan kuinka ihanaa on lomailla ja syödä ulkona. Muina päivinä voisin vaikka kertoa, mitä aion tehdä tulevina lomapäivinä, ei kukaan tiedä, teenkö niitä oikeasti.
Tai voisin ottaa kuvia itsestäni, kun olen hölkännyt joka päivä 10km lenkin! Ehkä jopa videon, niin näkee, että vähän hengästyttää. Että oikeasti hölkkään. Videon jälkeen on ihan ok kävellä, ei kukaan enää näe.
Meni taas vähän raiteiltaan, mutta no. Joillekin sosiaalinen media vaan on tuota. Postataan parhaimmat hetket ja muille tulee fomo (fear of missing out).
Ei siinä mitään väärää ole, saa sinne omaan someen postata ihan mitä haluaa.
Mutta koska vakava kirjoittaminen ei oikeasti ole juttuni ollenkaan, pistetään pieni loppukevennys.
Mitä yhteistä on hiirellä ja norsulla?
-Kumpikaan niistä ei ole ruuvimeisseli.
VAIKKA NE POSTAISI INSTAGRAMIINSA KUVAN SIITÄ RUUVIMEISSELISTÄ.
-Kaupunkikahvilla
Seuraa myös:
Instagramissa @ kaupunkikahvilla
Facebookissa Kaupunkikahvilla
