”Oivoi. Joku meinasi vetästä lastenrattaat kumoon omalla heijastimellaan. Vahva heijastin, täytyy myöntää.”
Tulin teelle, jouluostosten lomassa.
Tai, no. Jouluostosten ja jouluostosten. Mitään en ole ostanut. Mutta tulin silti vähän pyörimään, josko jotain löytyisi! No löytyihän sitä. Itselleni teekupillinen.
Ainahan sitä siis löytyisi vaikka jos jonkinnäköistä, mutta oon aika taitava olemaan ostamatta mitään turhaa. Teki kyllä todella paljon mieli ostaa kaikkea mahdollista lahjoiksi, mutta onneksi joulupukki hoitaa sen homman, heh!
Kirjoitin tähän äsken pitkän tekstin joululahjojen ostamisesta, mutta poistin sen. Meinasi mennä vähän turhan vakavaksi, ei sovi tänne blogiin sellainen!
Mutta voin tehdä siitä tekstistä yhden lauseen tiivistelmän:
Käytettynä ostetut lahjat ovat myös aivan täysin ok, kunhan ne ovat ehjiä ja puhtaita, sekä sen verran uuden veroisia, että siitä on vielä lahjansaajalle oikeasti iloa (ei siis esimerkiksi täysin nukkaantuneita vaatteita tai leluja, mistä on kaikki värit jo haalistuneet pois).
Ei siitä sen enempää. Mun tee on aivan älyttömän kuumaa. Olen tottunut juomaan kahviloissa kahvin maidolla, enkä teetä pelkällä vedellä. Tämä on vielä niin iso muki, että olen täällä vielä ensi joulunakin hörppimässä tätä.
Sehän olisikin!
”Miten vietit joulua?”
-Kahvilassa istuin ja join teetä.
”Okei, miten sun vuosi meni muuten?”
-Kahvilassa istuin ja join teetä.
Ääk! Mun eteen parkkeerasi syöttötuoli-ikäinen muksu. Miten mä pystyn olemaan virnuilematta sille. Tai hei, ehkä pystyn nyt hyödyntämään sitä kasvolihastreeniä, mistä on puhuttu TÄSSÄ postauksessa! Vaikka harmikseni, vauva meni istumaan selkä muhun päin. Täytyy siis vain kuvitella, että se on söpö ja virnuilla itsekseni.
Niin ja siis on sen vauvan mukana muutama aikuinenkin. En vaan katsonut tarpeelliseksi kertoa niistä, kun ne ei ole niin söpöjä. Tai siis niiltä vain puuttuu se jokin vauvan söpöys, mille irvistetään ja lässytetään.
Auts. Unohdin, että tee on oikeasti edelleen todella kuumaa. Kieli vähän paloi, mutta onneksi vain vähän. Muistanpahan ainakin kieleni olemassaolon, sitä kun pitää usein niin kauhean itsestäänselvyytenä.
Oivoi. Joku meinasi vetäistä lastenrattaat kumoon omalla heijastimellaan. Vahva heijastin, täytyy myöntää. Mutta jotenkin se siis jäi kiinni ja rattaat heilahti aika pahasti. Onneksi vahvaa heijastinta kantava tyyppi huomasi sen ajoissa, irrotti heijastimen rattaista ja torui sitä. Osaapahan taas heijastin olla.
Mies soitti kesken kaiken ja puhuttiin hetki puhelimessa, niitä näitä.
Vihaan puhua puhelimessa niitä näitä.
Jos on asiaa, voi soittaa, muuten niitä näitä puhutaan vasta kasvotusten. Ja koskee siis ihan kaikkia. Mun puhelin soi erittäin harvoin ja aina kun se soi, tiedän kuka soittaa. Sitten jos kaikki ne kaksi, jotka mulle soittelee, istuu samaan aikaan mun vieressä, niin ensimmäinen reaktio on
”Mitä hittoa, miks mun puhelin soi?!”
Tai oikeastaan sitä ennen reaktio on eimikään, koska en oleta, että se on mun puhelin mikä soi.
No mutta, niitä näitä puhuttiin hetki puhelimessa. Mies selitti jotain kodin remontoimisesta ja lisähuoneesta. Puhelu päättyi jotakuinkin niin, että vastasin
”Kumpihan ois helpompi toteuttaa, toi lisähuoneen tekeminen vai ihan vain että muutettaisiin?”
Eikä ollut edes vitsi.
-Kaupunkikahvilla
Seuraa myös:
Instagramissa kaupunkikahvilla
TikTokissa Kaupunkikahvilla
Facebookissa Kaupunkikahvilla
