kahvila – Sivu 16

Sähkötuolilauta – uusin innovaatio?

Location: Tampere, keskusta

Tämä postaus on jatko-osa edelliselle ”Pysäköinti Tamper..Mansessa” postaukselle. Sama kahvila ja samalla kertaa, tuli vain niin paljon tekstiä.

Joillain on jotkut jengipaidat päällä. Varmaan siis joku urheilujoukkue tai vastaava. Tai siis ei niitä ole kun kolme, mutta joukkue kai sekin. Tai jengi. En tiedä oikeasti minkä joukkueen paidat ne oli, en nähnyt lukea niin kauas. Mutta tuli kyllä heti mieleen Harry Potterista ne kerhot. Tai klubit. Liigat. Mitä ne oli, jotain eri luokkia.

Joku rottweiler tuijotti mua äsken ikkunasta. Tai se käveli siis tuosta kahvilan ohi. Ja tiedättekö, rottweilerithan näyttää siltä, että ne hymyilisi kokoajan. Tai ainakin vähintään siltä, että niillä on teipit molemmin puolin huulia ja se teippi kiertää pään takaa. No mutta oli miten oli, mä hymyilin sille takas. Oli ihan sellainen olo, kun olisi nähnyt jonkun vanhan tutun.

Mä en vieläkään käsitä, että täällä, Tampereella, on ratikoita. Ne kuuluu Helsinkiin, täällä ne on vaan tosi outoja. Eksynyt raiteiltaan. Ne on vähän kuin niitä ratsastettavia karhuja, mistä tässä postauksessa puhuin. Mutta sitten joskus kun tulen tänne hotelliin, niin aion hypätä ratikkaan ja lähteä ajelulle. Ja siis ehdottomasti niin, että en tiedä minne se ratikka menee. Tai lukeehan se varmaan siinä jossain taulussa, mutta en mä siltikään tiedä minne se menee. Ja vaikka katsoisin kartasta, en vieläkään olisi kartalla. Tiedän Tampereelta aikalailla vain tämän pääkadun, Tammerkosken sillan ja Hervannan. Tarviiko sitä muuta tietääkään?

En tiedä hymyilikö joku lentäville linnuille, kun se katsoi taivaalle. Taivaan kirkkaus saattoi vaikuttaa hymyilyefektiin, mutta haluan kuvitella, että se hymyili linnuille. Sitten itse en vaikuttaisi niin hölmöltä hymyillessäni rottweilerille. Tunnistaakohan linnut, jos niille hymyilee? Miltähän linnut näyttäisi, jos ne hymyilisi?

Mä en varmaan koskaan voisi ajaa ”Ei linjalla” -bussia. Ne on niitä busseja, jotka ajelee huvikseen ympäriinsä, ottamatta asiakkaita kyytiin. Jos itse ajaisin sellaista, niin unohtaisin varmaan ajavani koko bussia. Kun ei tarvitse ottaa asiakkaitakaan kyytiin. En osaisi väistää edes suojatiellä ihmisiä, koska enhän mä ajaisi sitä bussia. En olisi linjalla.

Taas vessakoodeista puhetta. Tällä kertaa en sitä itse tarvitse, mutta lähellä istuvat on keskustellut tästä koodista jo hyvän tovin. Täällähän on siis ihan koodittomat vessat, paitsi ilmeisesti invavessa. Normaalit vessat on alakerrassa, invavessa ihan tuossa melkein vieressä. Toinen näistä vessakoodista keskustelevista on nyt siis käynyt invavessassa ja saanut tietenkin sen koodin. Olen nyt monta minuuttia kuunnellut, kun tätä koodia toistetaan.

”Se on 1234”
-Oliko se 1234?
”Joo, 1234”
-Hetkinen siis, 1234 vai?
”Joo, 1234”
-Okei. Eli siis 1234
”Jep, 1234”
-Täytyy yrittää muistaa. Eli siis 1234?

Tiedänpähän nyt ainakin sen koodin, jos sitä tarvitsen.

Sähkötuolilauta – uusin innovaatio?

Mietin ensin, että vähänkö hienoa, joku on virittänyt penkin sähköpotkulautaan. Sehän on kuin mopo. Mutta sitten mietin, että onko se edes itseviritetty, vai myydäänkö sellaisia oikeasti? Koska jos myydään, niin mäkin haluan. Kyllä mä mielummin normaalilla sähköpotkulaudalla menisin, mutta se olisi silti siistiä. Sähköpotkulauta. Onkohan se edes sähköpotkulauta nimeltään? Mutta ei sillä kyllä edes potkita. Ja siinä istutaan. Sähkötuolilauta? Kuulostaa tosi mukavalta.

Musta tuntuu, että Tampereella poltetaan tupakkaa enemmän, kuin muualla. Ei mulla mitään tilastoja tästä ole, eikä oikeastaan edes kiinnosta, mutta jostain syystä olen kiinnittänyt huomion nyt moneen röökaajaan. Se tuntuu olevan kuitenkin nykyään kokoajan vaan harvinaisempaa ja harvinaisempaa, että siihen ihan kiinnittää huomion, jos joku polttaa. Missähän kaupungissa oikeasti poltetaan eniten tupakkaa? Entä missä maassa? Kyllä tämä nyt sitten kuitenkin vähän alkoi kiinnostaa.

Joku nainen seisoi ensin pitkään tuossa oven ulkopuolella. Sitten hän päätti tulla sisälle. Hän käveli halkaisijaltaan n. 5 metrin ympyrän ja lähti takaisin ulos. Ja lähti kävelemään poispäin kahvilasta. Onko tämä joku Tamperelainen tyyli tehdä..jotain?

Kesä on tulossa, lippiksiä näkyy jo paljon!

Kun tulin tänne kahvilaan, mietin että otan lounaan, johon kuuluu kahvi. Mutta en sitten ottanut, kun olin vähän pihalla, saako sitä lounasta syödä siinä mihin halusin istumaan, vai oliko sille erillinen paikka siellä, missä luki erikseen ”Lounas”. Ja vaikka olen sosiaalinen ihminen, niin tässä tilanteessa en kysynyt, vaan tyydyin syömään suolaiseksi avocadotoastin. No mutta kuitenkin, hyvä että en ottanut lounasta. Naapuripöydässä puhuttiin juuri, että lounaan kanssa ollut kahvi oli ollut liian kylmää. Tai siis toisen mielestä ihan sopivaa, mutta toisen mielestä liian kylmää. Ja koska itsekin tykkään tulikuumasta kahvista, niin tämä meni oikein hyvin.

Joku, joka on juonut maitonsa selkeästi terästettynä, yritti mennä bussin kyytiin keskeltä tietä. Meinasi jäädä allekin. Onneksi oli kuski hereillä. Tai ei se kuski varmaan olisi sitä bussia voinut edes ajaa, jos ei olisi ollut hereillä. Mutta you get the point. Tämä terästetyn maidon juoja pääsi kuitenkin onneksi bussipysäkille asti. Tosin eri puolelle tietä, kun mihin se edellinen bussi olisi sen vienyt. Ei kai sillä niin väliä ole, minne sillä bussilla menee. Kunhan ei tarvitse kävellä.

Kuten viime postauksessa kerroin, maksoin parkista reilut 6€/2h. Maksoin sen sellaiseen parkkiautomaattiin ja vein parkkilipun auton tuulilasiin. Mutta mistäs minä nyt muistan, että mihin asti se parkkiaika oli. Suurin piirtein onneksi muistan, mutta olisi vähän inhottavaa saada parkkisakko kahden minuutin myöhästymisen takia. Ehkä ensi kerralla muistan ottaa vaikka kuvan siitä parkkilipusta. Tai sitten vaan käyn muistitestissä.

Onko täällä bussit aina niin pahasti etuajassa, että kaikki juoksee niihin kokoajan? Vai onko tamperelaiset vain vähän hitaampia ihmisiä, että kävellen ei vaan ehdi bussiin, vaikka lähtisi ajoissa? Ei mikään Manse, vaan TurtleTampere.

Haluaisin käydä tässä keskustassa kaupoilla, kurkkimassa mitä täältä löytyy. Mutta koska pitäisi siirtää autoa ja maksaa taas uusi parkkimaksu, niin taidan ajella Ideaparkiin. Tykkään kyllä näistä kivijalkakaupoista ja mielelläni niitä tukisin, mutta täytyy tulla varmaan sitten joskus junalla, niin ei tarvitse miettiä parkkimaksuja ja ylipäätään pysäköintipaikkoja.

Siinä tämän kertainen Tampere, ensi kerralla junalla perille! Minimoidaan valitustekstit pysäköinnistä.

xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Miten saada lisää itsevarmuutta?

Location: Hyvinkää

Okei, ihan ensimmäisenä. Ihana aurinko. Ihana sää. Ihana lämpö. Sitten toiseksi. Edellä mainittujen asioiden takia, täällä kahvilassa on ihan paahtavan kuuma. Sanoisin, että bikinikeli. Bikinikahvit. Uikkarikahvit. Ui, Kari kahvit. Mun naamaa kuumottaa niin paljon, että tunnen sen punaisuuden. Jos mun naama olisi vaikka vihreä, niin tuntisinkohan mä sitä? Mahdollisesti, olisin varmaan aika pahoinvoiva. Tai piirtänyt tussilla naamaan.

Luin jostain joskus, että kuuma kahvi viilentää. Mä todella toivon, että se on totta.

Täältä kahvilasta näkee tosi hyvin ulos, isot ikkunat siis. Mutta koska ah niin ihana aurinko, täällä on verhot melkeen kokonaan kiinni. Yritä tässä nyt sitten katsella ulos, kun näkee vain ihmisten jalat. Kävelytyylejä voisin kyllä tässä miettiä, mutta siitä ei kovin pitkää tekstiä saisi aikaiseksi. No, täytyy hyödyntää mun huonoa ryhtiä ja pitää leuka pöydässä. Näkee ihmisistä ne loputkin osat. Täytyy varmaan hakea pilli, niin pystyy helposti juoda samalla, kun lepuuttaa päätä pöydässä.

Kahvilan edessä olevalla penkillä on kaksi naista take away -kahveilla, kahden koiran kanssa. Vaikutan varmasti todella fiksulta, kun kuikuilen täältä tolpan takaa niitä. En kehtaa enää vaihtaa paikkaa. Paljon järkevämmän oloista on heilua sivulta toiselle ja yrittää kurkkia tolpan taakse. No ei kai sitä itsestään tarvitse järkevää kuvaa antaakaan. Pidetään piilossa se arvokas ominaisuus.

Miten saada lisää itsevarmuutta?

Siis rakastan noita itsevarmoja ihmisiä. Kävelee kävelytiellä like a boss, vaikka takaa tulee auto. Kääntyy vain katsomaan taaksepäin huomatakseen, että sieltä tosiaan tulee auto. Ja jatkaa keskellä tietä kävelyä. Ajatus on selkeästi ”Tämä on kävelytie, mun ei tarvitse väistää autoja”. Autoilijahan voi olla kaikkea taksista poliisiin ja kännikuskista viisivuotiaaseen. Kaksi jälkimmäistä ei välttämättä edes näe sitä kävelijää, ne tuskin näkee koko kävelytietä. No, tässä tapauksessa se oli vain taksi, onneksi. Nätisti jonotti siinä ihmisen takana, että pääsee eteenpäin.

Mitenhän sitä saa tuollaista itsevarmuutta? Veikkaan, että se tapahtuu jo lapsuudessa. Itse olin kova keksimään erilaisia laulujen sanoja. Eräänkin laulun sanat meni näin ”Minulla oli rautapuku, joka ei mennyt rikki ja silloin myöskään, minä en mennyt rikki.” Eli kehitin siis lapsena itselleni rautapuvun, jotta voisin aikuisena kävellä kävelytiellä rauhassa. Ilman, että tarvitsee väistää autoja. Aikamoinen lapsinero. Eli tässä tulee vielä vinkki teille, ketkä ette ole lapsena tajunneet keksiä rautapukua. Älä keksikään, äläkä jää seisomaan keskelle kävelytietä, jos sieltä tulee auto. Siinä saattaa sattua.

Fatbiket on kyllä siistejä menopelejä. Ne näyttää edestäpäin ihan moottoripyörältä. Tiedän, nyt kaikki moottoripyöräilijät kivittää mut. Mutta vaikka vika voisi olla mun näössä, niin ei se ole. Ne tosiaan on poljettavia prätkiä.

Jos täällä kahvilassa soi joku biisi ja joku kävelee ulkona täysin sen musiikin tahtiin, niin onko sillä henkilöllä silloin rytmi veressä?

Miettikää minkä näköistä olisi, jos maailman jokainen ihminen kävelisi aina tietyn biisin tahtiin? Biisi vaihtuisi päivittäin. Yhtenä päivänä vedät maratonia Suvivirren tahtiin, toisena päivänä olet museon opastuskierroksella Daruden Sandstormin tahtiin. Kaikilla on siis oltava aina sama biisi. En kyllä haluaisi olla valssia tanssimassa silloin, kun päivän biisinä olisi 2Unlimited – Get ready for this.

Kävin äsken vessassa. Kuten esimerkiksi tästä postauksesta voit lukea, vessakäynnit täytyy aina kertoa. Niistä löytyy aina jotain kerrottavaa. Ehkä jopa bisnesideoita. Tällä kertaa homman nimi on se, että mun oli pakko käydä vessassa. Syy: kahvikupilliseen kuuluu ilmainen santsikuppi. Ja mä en voi hakea sitä, ennen kuin olen käynyt tyhjentämässä itseni. Nyt on taas täysi kupillinen naaman edessä. Sellainen mielenkiintoinen vessatarina tällä kertaa.

Nyt olen kyllä kateellinen jollekin pojalle. Se kävi ostamassa pakastepizzaa sähköpotkulaudalla. En tiedä onko ton nimisiä laitteita olemassakaan, mutta sellainen potkulaudan näköinen, mikä kulkee varmaankin sähköllä. Jostain syystä näystä tulee mieleen huoleton elämä. Olet kotona, etkä jaksa tehdä ruokaa. Toisaalta tekisi vähän pizzaa mieli. Hei, mä lähden sähköpotkulaudalla kauppaan ostamaan pakastepizzaa. Jos multa kysyttäisi, miltä huoleton elämä näyttää, niin juuri tuolta.

Otin kuvan lautasesta, koska se oli hieno. Siinä näkyy myös sämpylän osia.

Mulla katkesi ajatus äsken ihan totaalisesti. Mä jäin vain jumittamaan. Syynä se, että näin jonkun miehen kantavan sankoa kädessä. Eikä mitä tahansa sankoa, vaan jogurttisankoa. Sitä sellaista, mistä myydään kaupassa turkkilaista jogurttia. Onkohan siinä 1kg. Jostain syystä mietin vain, että missähän sen miehen reppu/laukku/joku tavarankantojuttu on. En tiedä miksi sen sangon kantaminen ulkona näytti niin hassulta. Ihan kuin se olisi ollut käsilaukku. Tai mistä minä tiedän, vaikka olisikin ollut. Ei ole helppoa varastettavaa jogurtissa uivat puhelimet ja luottokortit. Ja jos täytyy puhua puhelimessa, voi samalla syödä poskelta valuvaa jogurttia. Nam.

Ihmisillä on todella pitkiä kengännauhoja. Heh, näköjään pelkistä ihmisten jaloistakin pystyy keksimään juttua. Mutta olen nähnyt jo ainakin kymmenellä (oikeasti ehkä kolmella) jäätävät narut. Tai siis sellaiset, että ensimmäisenä luulee, että nauhat on unohdettu solmia. Mutta sitten ne onkin sidottu niin, että ne näyttää unohdetuilta. Kaikkea sitä onkin muodissa nykyään. Lepattavat narut.

Aiemmin oli ne kaksi naista ja koiraa siellä take away -kahvilla. Nyt niiden seuraan liittyi vielä kolmas nainen. Ja se toinen koira sekosi, kun näki uuden kahvittelijan. Pyöri ympyrää ja heilutti häntää kuin mikäkin katuharja. Hauskoja tarkoituksia tulee, kun vähän viilaa pilkkuja ja välimerkkejä. ”Ja se toinen koira sekosi”. ”Ja se toinen koira, se kosi”. Jos noista jälkimmäinen olisi tapahtunut, olisi varmasti vielä enemmän kerrottavaa tässä postauksessa. Mutta valitettavasti koira vain sekosi. Sen pituinen se.

Sen pituinen oli myös tämän kertainen kahvitteluhetki. Taas teki mieli pullaa, mutta nälässä kun menee, niin pakko ostaa jotain suolaista. Ja ajaisin itseni vararikkoon, jos ostaisin joka kerta ensin suolaista, sitten makeaa. Täytyy useammin muistaa mennä kahville juuri syöneenä, niin voi vetäistä jälkkäripullat kahvin kanssa.

Mutta nähdään taas, heipat!

xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Konjakkikahvila

Location: Helsinki, Päärautatieasema

Rautatieasemat ja lentokentät. Ne on parhaita paikkoja spottailuun. Oon joskus vuosia sitten sanonut, että voisin vaan mennä lentokentälle istumaan, juomaan kahvia ja katsella lähteviä ja saapuvia ihmisiä. Mä en ole IKINÄ vielä käynyt kummassakaan ja voin kertoa, että siihen on tultava muutos. Tai siis olen mä käynyt molemmissa, mutta en tätä hommaa tekemässä.

Ehkä mä löydän itseni lentokoneen kahvilasta, matkalla Miamiin. Taitaa olla joku yksityiskone, jos olen lentokoneen kahvilassa. Airplainpresso. ”Anteeks, mä en ehdi nyt puhua. Oon täällä Airplainpressossa.” Joo, se olisi toimiva nimi. Ei kauhean nopeasti lausuttava näin suomalaiselle, mutta kaiken voi opetella. Nopeasti puhumisenkin.

Mutta sitten kun palataan takaisin tähän hetkeen ja paikkaan, niin istun tosiaan Helsingin päärautatieasemalla kahvilassa. Selkeästi siis ei mikään monen tunnin tapaamispaikka, vaan junanodottelupaikka. En edes tiedä mikä tästä tekee sellaisen, mutta ei täällä tosiaan montaa tuntia viihtyisi. Heh, paitsi tietenkin minä, joka stalkkaa ihmisiä.

Nappasin itselleni teen ja samalla kun odottelen omaa junaa, kirjoittelen muistiinpanoja juuri tätä blogitekstiä varten. Juon take away -kupista, ei tästä kahvilasta tainnut edes muita saada. Laitoin vielä kannen päälle, niin varmasti pysyy tee tulikuumana, enkä ehdi juomaan sitä, ennenkuin pitää jo lähteä.

Täällä tulee kyllä vähän surulliseksi, kun katsoo ihmisiä. Tuossa edessäkin lähtisi ihan kohta juna Rovaniemelle. Surullista ei ole siis se, että se menee Rovaniemelle, vaan se, että itsekin haluan reissuun. Pitkänmatkanjunalla. Enhän mä siis tiedä, että onko nuo ihmiset menossa sinne Rovaniemelle lomalle, työmatkalle, kotiin, vai minne. Mutta sen tiedän, että mäkin haluan. En tiedä huokuuko tästä tekstistä se, että ei ole pariin vuoteen tullut käytyä juuri missään? Oon ollut elämäni aikana yhden kerran pitkänmatkanjunassa. Ja se oli ihan törkeen siistiä. Älkää kysykö miksi, se vaan oli. Ravintolavaunussa oli tunnelmaa ja joku nainen istui mulle varatulla paikalla.

Aina ei nähtävästi tarvitse tuplarattaita, vaikka olisi kaksi rattaissa kulkevaa lasta. Kun se rattaiden istuinosa on tarpeeksi korkealla, toinen lapsi mahtuu tavaratilaan. Kieltämättä aika söpö näky. En sitten tiedä, minne ne tavaratilaan laitettavat tavarat laitetaan. Ehkä se lapsi voisi vetää sieltä tavaratilasta käsin perässään jotain matkalaukkua.

Joku tyttö piirtää seinään. Tai sitten se raaputtaa arpaa seinää vasten. Usko tai älä, veikkaan jälkimmäistä. Voittoa sieltä tuskin tuli, neutraalista reaktiosta päätellen. En kyllä tiedä miten itse reagoisin, jos saisin tietää voittaneeni arvasta 500000€ ja olisin keskellä Helsingin rautatieasemaa. Tuskin itsekään sitä kovin suureen ääneen juhlisin. Ehkä esittäisin, että piirtelin vaan seinään. Voisi maksaa sakotkin siitä, ei kattokaas tuntuisi missään, kun olisi juuri voittanut 500000€.

Siis ihan uskomattoman ärsyttävä on take away -kupin kansi. Siis miksi siinä reiän kohdalla täytyy olla lisäkansi? Take away -kupin kannen reijän kansi. Kuuluuko se laittaa samalla suuhun, kun juo? Vai pitäisikö sen pysyä ylähuulen yläpuolella? Joko tämä on todella huono ja epäkäytännöllinen keksintö, tai sitten omat huuleni on väärän malliset tähän hommaan. Se on semmonen lärpäke siis. Ehkä se auttaa pitämään kahvit kuumina, tai sitten sillä voi leikkiä. Voisi mennä jonkun juokse ja nostaa hattua. Take away -kupin kannen hattua.

Apua. Mieti miltä rautatieasemalla näyttäisi, jos siellä ei siivottaisi koskaan. Nytkin maa on täynnä tupakantumppeja ja muuta roskaa. Näin juuri kaksi siivoojaa, jotka kerää niitä roskia sellaisella laitteella, että kun takapäästä puristaa niin suu aukeaa. Mä en tiedä niiden laitteiden nimiä, enkä kyllä uskalla googlatakaan tuolla selostuksella. No kuitenkin, ihan mahtavaa että siellä on siivoojia.

Sotkisikohan ihmiset enemmän, jos maa olisi reikäinen? Eli kun heität roskan maahan, se roska tippuu reiästä 20cm alemmas. Sitten päivän päätteeksi joku käy tyhjentämässä ne reiät roskista. Eli ulkonäöllisesti paikka olisi kokoajan siisti, mutta oikeasti se roska on vaan tiputettu sinne maan alle. Vähän kun joissain portaikoissa on ritilät. On muuten mukavaa, kun sinne tiputat avaimet. Veikkaan, että jos tällainen toteutuisi, maassa olisi paljon konttaavia ja reikiä kaivavia tyyppejä.

Konjakkikahvila

Joku alkoi puhumaan videopuhelua lapsensa kanssa. Ne lapset kuulemma syö tällä hetkellä. Mua ei henkilökohtaisesti haittaa, varsinkaan kun teen muistiinpanoja, mutta vähän tuntuu hassulta puhua videopuhelua ilman kuulokkeita. Yleisessä kahvilassa siis. Ehkä se onkin siinä, kun tämä ei ole se rentoutumiskahvila. Tämä on kahvit naamaan ja menoksi -kahvila. KNJM. Melkeen kuin konjamiini. Konjakkikahvila. Se vasta olisikin. Ei ne musta asiakasta saisi, mutta monesta muusta varmaan kyllä. Ainakin lupaviranomaisista.

Oletko muuten huomannut, että kun joku osoittaa johonkin suuntaan, niin kaikki loput kääntyy katsomaan sinne myös? Tätä voisi joskus kokeilla ihan muuten vaan. Seistä jonkun kanssa vaikka siellä rautatieasemalla ja puhua kovaan ääneen ”Kato, vähänkö hieno!” ja osoittaa samalla tiettyyn suuntaan. Sen jälkeen laskea, kuinka moni kääntyi samaan suuntaan. Ja melkeen voisi jopa kuunnella, että kuinka monen aivoissa kuuluu ”mitä ihmettä se tarkoitti, miks en mä näe mitään”. Voisi sitten käydä vielä kysymässä, että ”Hei näittekö tekin ton?”. Jos ne vastaa että ei, niin voisi vain vastata takaisin ”Okei, ei voi mitään. Toi pulu istuu siis tossa lampun päällä. Sitä mä ihastelin. Sun kannattaa varmaan käydä lääkärissä, kyllä ton kokoinen pulu pitäisi nähdä.”

xoxo, Kaupunkikahvilla / Marianne Katriina

Seuraa myös:

Instagramissa @ kaupunkikahvilla

Facebookissa Kaupunkikahvilla

Avainsana: kahvila